Porkkalan vappupuhe

ProKarelia on reagoinut Jukka Kemppisen blogikirjoitukseen. Hyvä uutinen on se, että Porkkalan palautus näyttää viimeinkin kelpaavan ennakkotapaukseksi. Huono uutinen on se, että asiat käännetään täysin häpeämättömästi päälaelleen:

Jukka Kemppinen asettuu omistuskysymyksessä Suomen etevimpien laintulkitsijoiden käsityksiä vastaan. Porkkalan tapauksessa maan parhaat oikeusoppineet päätyivät tulokseen, ettei omistusoikeus ollut siirtynyt valtiolle, vaan oli edelleen alkuperäisillä maanomistajilla.

Tosiasiassa, kuten kuka hyvänsä pystyy helposti tarkistamaan, Veli Merikoski ja Tauno Suontausta tulkitsivat omistusoikeuden lakanneen Porkkalassakin. Paavo Kastari ja Erik Castrén puolestaan katsoivat sen säilyneen, mutta nimenomaan perusteilla, jotka eivät pätisi Karjalassa: Porkkala oli ollut ainoastaan vuokralla, jolloin Suomen suvereniteetti alueella ei ollut lakannut, ja vuokraus oli kestänyt vain lyhyen aikaa, ei sukupolvia. Y. J. Hakulisen lausunnosta ei ainakaan pikaisella lukemisella löytynyt selvää kantaa Karjalaan, mutta Hakulinenkin piti Toisen korvauslain mukaisten korvausten takaisinperimistä itsestäänselvänä. Oikeudenkäynteihin hurahtaneet karjalaiset eivä jostain syystä ole olleet innostuneita näin pitkälle menneeseen laillisuuteen.

Tästä nyt ei kerta kaikkiaan voi seurata muuta kuin vähän lisää häpeää ProKarelialle. Kirjoitus oli nimetön, mutta sen "kiihkoton tarkastelu" tuntuu ikävän tutulta. ProKarelia ei ole ilmeisesti oppinut mitään.

Tibla jääb tiblaks, prae selle või võiga

Arvoisa kilpaileva blogaajamme on ilmaissut huolensa r-vihasta ja r-sanan käytöstä mm. KareliaForumilla. Sama kirjoittaja, jonka tähänastiset linkit ovat ilmaisseet huolen siitä, että Karjalan palautus venäläistäisi Suomen, menee nyt antamaan linkin kirjoitukseen, jossa osoitetaan ymmärrystä tsaarinajan venäläistämispolitiikkaa kohtaan, ja pidetään Suomea osana venäläistä kansallisvaltiota:

1800-luvulla oli syntynyt kansallisuusaate, ja se kosketti sekä Suomen että Venäjän kohtaloita. Sadan vuoden kuluessa maailma oli muuttunut. Venäjällä oli nyt oma virkamieskunta, joka pystyi hoitamaan myös Suomen asioita ja joka ei suomalaisten suosikkiasemaa ja tsaarin suomalaisille aikoinaan antamia erioikeuksia voinut pitää kansallisvaltion kannalta mitenkään järkevinä. Suomalaisille sen sijaan laki oli laki, runebergilaisittain ikuinen ja alati voimassa pysyvä. Muuttivatpa Pietarin virkamiehet vaikkapa postimerkkejä koskevaa lakia, suomalaisten mielestä se oli sortoa.

Alkoivat niin sanotut sortovuodet. Tavallinen kansa ei niistä mitään tiennyt, mutta herrasväelle, lähinnä suomenruotsalaisille, aika vuosisadan vaihteesta sisällissotaan oli valtiovallan harjoittaman sorron aikaa. Ylimmät piirit yhteiskunnassa lietsoivat keskuudessaan kapinamieltä. Suomalainen Fronde oli syntymässä. Kaikkein sydämistyneimmät alkoivat elätellä separatistisia haaveita. Mielisairauden rajoilla tasapainoileva suomenruotsalainen Eugen Schauman tarttui ensimmäisenä aseeseen. Kun hänen sukunsa sai tiedon asiasta, kyseltiin surkutellen: "Onko Eugen lopultakin ampunut itsensä? On, vastattiin, mutta hän on ampunut myös kenraalikuvernöörin."

Ensimmäisen maailmansodan aikana ihanteelliset, tai vain seikkailunhaluiset, separatistit, joita alettiin kutsua jääkäreiksi, ja näiden värväämät joutilaat nuoret miehet matkustivat salaa Saksaan taistellakseen omaa laillista hallitustaan vastaan. Joukossa oli lyhyitä supisuomalaisia miehenpätkiä, kuten myöhemmin kenraaleiksi ylenneet Axel Airo ja Taavetti Laatikainen, mutta enimmäkseen hyvällä ravinnolla pitkiksi kasvaneita suomenruotsalaisia taskussaan kortti joka esitti heidän ihannettaan Eugen Schaumania mopsinsa kanssa kävelyllä Kaivopuistossa.

Lainauksen loppu näyttää hyvin, miten kirjoittaja alistaa historian lennokkaalle retoriikalleen. Kirjoituksen toinen osa onkin sitten jo niin lennokasta tekstiä, että se on vaivihkaa poistettu Carelian webisivuilta ja löytyy enää webiarkistosta.

Ruotsinsuomalainen väärinymmärretty nero, joka julistaa Venäjällä suomalaisten pahuutta ja Suomessa ruotsalaisten pahuutta, ei pelaa kovinkaan paljon täydemmällä pakalla kuin KareliaForumin hörhöt, ja näiden linkkien levittely Suomessa ei ole omiaan ainakaan vähentämään r-vihaa.

Mahdollista?!

Usein kuulee väitettävän että Karjalan takaisin saaminen on mahdotonta. Kuitenkaan mikään ei ole kategorisesti mahdotonta, historia osoittaa, että aina tapahtuu yllättäviä muutoksia ja kaikenlaiset itsestäänselvinä pidetyt järjestelyt eivät jonain päivänä olekaan enää itsestäänselvyyksiä. Kysymys onkin siitä kuinka vaikeaa tai epätodennäköistä Karjalan palauttaminen kussakin historiallisessa tilanteessa on ja millaisilla keinoilla sitä voisi parhaiten edistää.
Oikeastaan Suomi on jo kahdesti saanut Karjalan takaisin. Ensimmäisen kerran 1812, kun keisari Aleksanteri II määräsi ns. Vanhan Suomen, eli Uudenkaupungin ja Turun rauhoissa Venäjälle luovutetut Viipurin- ja Käkisalmenläänin alueet, liitettäviksi Suomen suuriruhtinaskuntaan. Suomalaisillla lobbareilla (esim. Armfeldt) oli osuutensa asiaan, vaikka varmaan Aleksanterilla muitakin vaikuttimia oli. Nämä alueet pysyivätkin Suomen yhteydessä pitkälti toistasataa vuotta kunnes suurin osa niistä luovutettiin talvisodan päättäneessä Moskovan rauhansopimuksessa 1940. Jatkosodassa 1941 Karjala otettiin takaisin väkisin, mutta lystiä kesti vain kolme vuotta, taas piti Karjala luovuttaa Moskovan välirauhassa 1944, joka vielä vahvistettiin Pariisin rauhassa 1947.
Sodan jälkeenkin on ollut ainakin pari sellaista vaihetta, joissa Karjalan edes osittainen palauttaminen olisi voinut olla mahdollista. Kekkonen yritti houkutella Hrustsevia siihen suuntaan ja olisi hyvinkin voinut onnistua mikäli Neuvostoliiton sisäinen tilanne ja kansainvälisen politiikan suhdanteet olisivat pysyneet suotuisampina. Kun Porkkalan vuokra-alue palautettiin ennen aikojaan1956, spekuloitiin Suomessa aivan yleisesti olisiko kohta myös Karjalan vuoro. Toinen mahdollisuuksien kyllästämä tilanne syntyi Neuvostoliiton hajotessa 1991. Siinä mullistuksessa ja alueiden itsenäistymisen ryöpyssä olisi Karjalan palautuksellekin ollut luonteva tilaisuus. Jeltsin oli samantyylinen tunteellinen juoppo kuin Hrustsevkin, hän olisi saattanut siinä Neuvostoliiton purkamisen huumassa myöntyä Karjalankin palauttamiseen, jos Suomessa olisi sitä tarpeeksi pontevasti vaadittu. Virallisen Suomen ylivarovaisuuden ja täydellisen passiivisuuden takia tuota mahdollisuutta ei päästy edes kokeilemaan.

Kannattaisikohan sittenkin ajatella pikkuisen?

"Löytöni" sen enempää sieltä kuin täältäkään eivät ole herättäneet kovin kummoista keskustelua. Ei tietenkään ihme, koska eihän niissä ole varsinaisesti mitään, joka ei olisi jo ollut tiedossa ja eihän forumilla koskaan ole kuunneltu tai esitetty mitään asia-argumentteja. Ehkä nyt kannattaisi kuitenkin miettiä paria asiaa.

Onko kovin järkevää jeesustella "laillisuudella" ja nostaa oikeusjuttuja, kun vastassa on Venäjän lisäksi liuta Suomen merkittävimpiä oikeustieteilijöitä? Lopputulos ei voi olla mitään muuta kuin että asianajaja itkee koko matkan pankkiin.

Jos joskus käy niin käsittämättömän onnellisesti, että Karjalan palautukselle avautuu poliittinen mahdollisuus, kannattaako ajaa palautusta periaatteilla, jotka eduskunta varmuudella heittää välittömästi roskiin? Karjalan palautuksesta lähtee lasku viidelle miljoonalle suomalaiselle, ja mainittavia pikavoittoja olisi tulossa korkeintaan muutamalle tuhannelle. Ei pienintäkään toivoa ilman vallankaappausta.

PS Tuoreemmatkin oikeusoppineet näyttävät ottaneen kantaa asiaan.

Omaisuus, vielä kerran

Tämä olisi pitänyt tehdä jo vuosia sitten, mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan. Kävin kansallisarkistossa tutustumassa Porkkala-komitean arkistoon. Lakitieteelliset lausunnot omaisuuskysmyksestä olivat varsin valaisevaa luettavaa. Jälleen muistuttaisin myös näistä viitteistä.

Veli Merikosken lausunto on selkeästi sillä kannalla, että yksityinen omistusoikeus Porkkalan alueella on lakannut ja valtio on pakkolunastanut omaisuuden rauhansopimuksen yhteydessä. Koska pakkolunastus on tapahtunut lailla, joka on säädetty perustuslain säätämisjärjestyksessä, hallinnollinen pakkolunastusmenettely ja täysi korvaus eivät ole tarpeen. Merikoski perustelee näkemystään myös sillä, että jos omistusoikeuden ajateltasiin säilyneen, tästä voitaisiin johtaa absurdi ajatus, että myös Karjalaan jääneet kiinteistöt olisivat yhä suomalaisten omistuksessa. Myös Tauno Suontausta katsoo lausunnossaan omistusoikeuden katkenneen.

Y.J. Hakulinen ja Paavo Kastari puolestaan katsovat omistusoikeuden säilyneen, mutta Kastari pitää aikaa oleellisena: jos vuokra-aika olisi kestänyt sukupolvia, siitä olisi seurannut omistusoikeuden sammuminen.

Komitean lopullinen kanta näyttäisi olevan pikemminkin omistusoikeuden lakkaamisen kannalla, koska Porkkalan palautuslaissa nimenomaan säädetään, että ennen lain voimaantuloa tehty oikeustoimi Porkkalan alueella ei ole pätevä. Sven Högström on tämän johdosta jättänyt eriävän mielipiteen.

Toisen korvauslain mukaisten korvausten palauttamisesta sen sijaan vallitsee täydellinen yksimielisyys. Hakulinen nimenomaan korostaa, että korvaukset on palautettava, muuten syntyisi perusteetonta hyötyä. Palautettava korvaus lasketaan varsin monimutkaisesti, mutta sen ei ole tarkoitus sisältää varsinaista reaalikorkoa.

Jälleen vastaus kysymykseen

"Kun ProKarelia antoi periksi painostuksen edessä ja vesitti alkuperäisen reformisuunnitelmansa..." mätä tarkoittaa tämä? Mikä reformisuunnitelma on vesitetty?

Selitettäköön vielä kerran vaikka sen pitäisi kyllä selvitä asianomaisesta linkistä. ProKarelian alkuperäinen reformisuunnitelma (samoin kuin aikaisemmat suunnitelmat, mm. ne jotka löytyvät Yrjö Pessin kirjasta 'karjalamme rajan takana') lähtivät siitä, että Karjalan maapohja palautuksessa siirtyisi valtion omaisuudeksi. Näin Karjalan palautus saataisiin hyväksyttäväksi suomalaisten enemmistölle, joka on huolissaan siitä, että palautetusta Karjalasta syntyisi julkisen talouden musta aukko, ei siitä, että jonkun isovanhemmat kärsivät yli 60 vuotta sitten taloudellisia menetyksiä, joita ei korvattu täysimääräisesti.

PS Juuri tänään alkuiltapäivästä kävelin Kansallisarkistoon ja jätin tilauksen tämän keskustelun kannalta ylivoimaisesti tärkeimmästä dokumentista, Porkkala-komitean pöytäkirjoista. En ollut tajunnutkaan, että niihin pääsisi käsiksi niin vaivattomasti. Perästä kuuluu, sanoi torvi, eikun torventekijä.

Vastauksia kysymyksiin

Nimittäin näihin kysymyksiin :

1. Mikä on Suomen ja Venäjän välisen rajan oikea sijanti - perusteet;

Siellä mihin se sovitaan. Parhaassa mahdollisessa tapauksessa ehkä jotain

VKT-linjan hujakoilla. Siitä itään on valitettavasti liian tärkeää Venäjälle.

2. Miten aluepalautusta olisi ajettava;

Yrittämällä löytää ratkaisuja, jotka olisivat hyväksyttävissä sekä Suomelle että Venäjälle.

3. Mitkä olisivat aluepalautuksen taloudelliset vaikutukset Suomelle:

Maksaa joka tapauksessa ja paljon, mutta pitkällä tähtäimellä on saatavissa kääntymään voitolliseksi.

a) jos nykyinen Venäjän miehittäminä olevilla Suomen alueilla tuleva väetö tulee mukana;
b) jos vaikka puolet ryssistä tulee kaupantekijäisenä;
c) jos alueet saadaan takaisin tyhjinä;

Käytännössä ainoa vaihtoehto on a).

4. Miten yksityisten ihmisten omaisuus saadaan takaisin oikeiden omistajiensa hallintaan:
a) ilman aluepalautusta;

Jos Venäjä äkillisessä mielenhäiriössä päättää lahjoittaa sen.

b) aluepalautuksen yhteydessä;

Jos Suomi äkillisessä mielenhäiriössä päättää lahjoittaa sen.

Selkokielellä: Ei missään kuviteltavissa olevissa olosuhteissa.

5. Tarvitseeko Suomi ulkopuolista apua (EU, ETYJ, EN, USA), että saisi alueensa takaisin?

Ei. Jos Suomi onnistuu neuvottelemaan itse sopimuksen asiasta, yksikään yllämainituista ei asetu poikkiteloin. Sitä ennen ne pitävät näppinsä visusti erossa.

6. Miten sitä ulkopuolista apua pitäisi hankkia?

Ei pidä edes yrittää.

7. Miten valheellinen historiankirjoitus Suomen ja suomalaisten "sotasyyllisyydestä" saadaan korjattua (eli miten todistetaan koko maailmalle imperialistisen Venäjän rikolliset pyrkimykset syyksi myös noin 12% Suomen alueen oloon Venäjän hallinnassa)?

Kannattaisi ehkä olla hieman rehellisempi kuin näiden kysymysten esittäjä.

8. Pitäisikö järjestää mielenosoituksia aluepalautuksen puolesta ja jos, niin millaisia?

Ei. Itsensä saa toki tehdä naurunalaiseksi, mutta mieluummin ei Karjalan palautusta.