Oikeudenmukaisuutta osa 2

On selvä asia, että Karjalan palauttaminen Suomelle olisi oikeudenmukaista, siinä missä minkä hyvänsä ryöstösaaliin palauttaminen. Kansainvälisessä politiikassa vain pätevät erilaiset säännöt kuin rikosoikeudessa. Varsinainen pääkonnahan on tietysti kaikkien maailman työtätekevien suuri johtaja, isä ja opettaja, toveri Stalin - eivätkä Venäjän nykyiset johtajat ole vastuussa hänen tekemistään rikoksista. Sen sijaan Venäjä, Neuvostoliiton seuraajavaltiona, on vähintäänkin moraalisessa vastuussa Neuvostoliiton aikana tehtyjen vääryyksien korjaamisesta. Karjalassa asuvat venäläiset taas eivät ole syyllisiä tilanteeseen eikä heidän karkottamisensa kodeistaan olisi oikein. On vain hyväksyttävä, että palautettavan Karjalan kylkiäisenä Suomeen saadaan kohtalainen venäläisvähemmistö. On aivan selvä, ettei se voi sujua täysin ilman ongelmia, mutta turha on myöskään mitään kauhuskenaarioita kehitellä. Tuo vähemmistö olisi parinsadantuhannen luokkaa, n. 4% maan väkiluvusta, mikä on todella vähän verrattuna vaikkapa Viroon tai Latviaan.
Venäläisvähemmistön asema kannattaa jo etukäteen suunnitella viisaasti ja humaanisti. Karjalan takaisin saamista ei ainakaan vaikeuttaisi, jos paikalliset venäläiset itse haluaisivat liittyä Suomeen.

Entä nykyiset asukkaat?

Viime tammikuussa Prokarelia sai itsensä Juri Derjabinin kirjoittaman kolumnin. Yleinen sävy, että Karjalan palautuksesta ei periaatteessakaan voida neuvotella, ei tietnkään ollut yllätys. Mielenkiintoista sen sijaan on, että tämän periaatteellisen kannan lisäksi Derjabin puuttui myös palautuksen käytännön ongelmiin, palautuksen hintaan ja nykyväestön asemaan. Aivan kuin jotakin neuvottelemista sittenkin saattaisi olla. Vastineessaan Prokarelia ei kuitenkaan osoittanut hirveän suurta intoa tunkea kenkäänsä tähän mahdollisesti avautuneeseen ovenrakoon. Talouspuolta käsittelimme jo aikaisemmin, nyt on aika pohtia väestökysymystä.
Karjalan palautuksessa totisesti tarvittaisiin hieman joustavampaa asennetta nykyväestöön, kuin

"Nykyisiltä asukkailta ei kysytä mitään. Karjala on osa Suomea, ja nykyiset asukkaat ovat Venäjän Federaation subjekteja, ja Venäjän velvollisuus on huolehtia omista kansalaisistaan." (linkki)

Karjalan palautus rauhanomaisesti ja neuvotteluteitse ei kerta kaikkiaan etene, jos nykyväestöä ei oteta todella vahvasti huomioon, sanoo joidenkin enmmän tai vähemmän vääristynyt oikeudentaju sitten mitä hyvänsä. Karjalan nykyasukkaiden keskuudesta löytyy myönteistä suhtautumista palautukseen,
ja siihen pitäisi tarttua kiinni ja luvata asukkaille yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista ja myös pitää lupaukset.

Tärkeä kysymys on suhtautuminen omaisuuteen, mitä olemmekin jo sivunneet.
Toinen on Suomen kansalaisuuden saaminen. Periaatteessa olisin sitä mieltä,
että kaikkien pitäisi saada Suomen kansalaisuus halutessaan välittömästi, mutta käytännössä tämä ei olisi Suomelle (eikä EU:lle) hyväksyttävissä. Jos Venäjä palauttaisi Virolle Ivangorodin ja Petserinmaan ja Latvialle Abrenen (mitä pahoin pelkään ei tapahdu), palautussopimukseen voisi ja pitäisi kirjata mahdollisuus välittömään kansalaisuden saantiin. Karjalan kohdalla on kuitenkin kysymys paristasadastatuhannesta ihmisestä. Sellaisen ihmismäärän äkkiä saama mahdollisuus asettua asumaan minne hyvänsä Suomen ja koko EU:n alueelle voisi laukaista kansainvaelluksen, joka johtaisi
kestämättömiin sosiaalisiin ongelmiin. Ratkaisu löytyy siitä, että palautetulla Karjalalla olisi ennen mainitun
taloudellisen autonomian lisäksi myös sopivasti määritelty poliittinen autonomia ja ihmisillä erityinen Suomen kansalaisuudesta poikkeava status. Alueella asuvat venäläiset
voisivat osallistua hallintoon ja matkustaa ilman viisumia EU-maihin, mutta eivät automaattisesti muuttaa muualle Suomeen ja EU:hun. Vaikka kaikkia Suomen kansalaisuuden etuja ei välittömästi saisikaan, palautus merkitsisi nykyasukkaille heti parempia mahdollisuuksia. Tarkkaa määrittelyä autonomian asteesta ja kansalaisuuskysymyksen pitkän tähtäimen hoitamisesta ei kannata vielä pohtia, mutta tässä olisi luonnosta neuvotteluiden lähtökohdalle.

Palautus toisi Suomeen myös satojatuhansia ihmisiä, joiden äidinkieli olisi venäjä, ja tämä olisi otettava huomioon, muuten mikään neuvotteluratkaisu ei olisi mahdollinen. Käytännössä venäjän kielelle olisi Karjalassa annettava virallinen asema, joka vastaisi joko saamen tai ruotsin asemaa. Mahdollisuutena
heitettäköön myös, että venäjän virallinen asema tulisi koko Suomeen, ja esimerkiksi
yksikielisen suomenkielisillä alueilla voisi koulussa valita venäjän ja ruotsin välillä.
Itse en ajatuksesta juuri pidä, mutta 'pakkoruotsista' valittajia se voisi miellyttääkin.

Joka tapauksessa Suomeen on muuttamassa enemmän ja enemmän venäläisiä. Kaakkoisrajan takana on saman verran väkeä kuin koko Suomessa, Suomen on 90-luvulle saakka 'pelastanut' venäläisten maahanmuutolta vain Neuvostoliitto. Sen palauttamista ei toivottavasti moni halua. Jos taas haluaa Karjalan palauttamista, on sen hintana nieltävä nykyasukkaiden erinomaisen hyvä kohtelu.

Raja liian lähellä Pietaria (tai mikä sen nimi nyt milloinkin on)?

Tämä venäläinen sivu Viipurista on mielenkiintoinen. Osa tiedoista on ihan oikein, mutta osa vaikuttaa vitsiltä. Mielenkiintoisesti niiden valtioiden joukossa joiden kanssa Suomi rakensi Leningradia uhkaavia linnoituksia ei mainita Saksaa, ainoastaan Ranska, Belgia ja Britannia. Epäselväksi jää se, mitä on aina pitänyt ihmetellä: miten linnoituslaitteilla hyökätään? Suomen aseistuksestakin jää mainitsematta mm. se pikkuseikka, että mainitut panssarit olivat Renault ja Vickers -merkkisiä. Renaulteissa oli tykit, mutta niitä ei saanut liikkeelle, Vickersit taas liikkuivat, mutta ne oli säästösyistä hankittu ilman aseita. Sellaiset ikävät yksityiskohdat kuin Saksan ja Neuvostoliiton hyökkäämättömyyssopimus ja sen salainen lisäpöytäkirja
ja Terijoen hallitus on toki jätetty mainitsematta. Joskus olen nähnyt venäläisten tunnustavan, että koko Talvisota oli hirveä moka, joka vain varmisti sen, että Suomi oli tositilanteessa vihollisen puolella. Silloinkin kyllä Kannas oli ainoa suunta, josta Leningradiin ei hyökätty.

Nykyäänkin olen nähnyt ihmisten väittävän vakavissaan, että liian lähellä oleva raja uhkaisi Pietaria. Vaikka unohdettaisiin se, että Venäjä on ydinasevalta, jonne hyökkääminen sisältäisi kohtuuttomia terveysriskejä, olisiko rajan etäisyydellä Pietarista todellista sotilaallista merkitystä? Jos Kannakselle pystyisi keskittämään niin paljon joukkoja, että niillä voisi oikeasti uhata Pietaria, Venäjän sotilastiedustelussa olisi jonkin verran parantamisen varaa. Toisaalta olen nähnyt laskelmia siitä, kuinka nopeasti ydinohjus ehtisi Pietariin.
Jos taas unohdetaan se oleellinen asia, että ydinhyökkäys kaupunkeja vastaan niin että Venäjän omat ydinaseet jäisivät käyttökelpoisiksi olisi täysin pähkähullu idea, olisiko rajan läheisyydellä merkitystä?
Mahdollisimman läheltä laukaistu ohjus olisi hollilla nousuvaiheessa kun se liikkuu hitaasti, kantoraketti on kiinni taistelukärjessä ja moottori käynnissä. Se olisi iso, hidas ja kuuma maali, johon olisi kohtuullisen hyvät mahdollisuudet osua ihan tavallisella IT-ohjuksella. Kauempaa, esimerkiksi sukellusveneestä
Atlantilta ammttu ohjus tarvitsisi Pietariin lentämiseen vain parikymmentä minuuttia enemmän aikaa, ja silloin torjuttavana olisi pelkkä nopeasti liikkuva taistelukärki, johon ei edes periaattee
ssa pystyisi kuin varsinainen ABM-järjestelmä, jollainen on vain Moskovan ympärillä.

Mikä sitten olisi rajan läheisyyden todellinen merkitys Pietarille? Kerronpa omaan kokemukseen perustuvan esimerkin. Muutama vuosi sitten lomailin Bulgariassa. Maa oli kaunis, mutta silmiinpistävän köyhä, ja kaupungit olivat ankeita. Viimeinen kaupunki, jossa kävin, oli kuitenkin erilainen, siellä oli häivähdys vaurautta ja hyvinvointia. Kadulla kävellessäni ensin luulin olleeni Bulgariassa niin kauan, että aloin hamottaa kyrillistä kirjoitusta ongelmitta, mutta sitten tajusin, että kyltit olivatkin kreikkaa. Kreikan rajalle oli suunnilleen saman verran matkaa kuin Pietarista Rajajoelle. Vähänkään järkevässä maailmassa rajan läheisyys ei ole sotilaallinen uhka vaan taloudellinen menestystekijä

Palautus maksaa ja se on syytä tunnustaa

Karjala on juuri niin tärviöllä kuin voi odottaakin alueelta, joka on nauttinut puoli vuosisataa sosialismin siunauksista. Infrastruktuurin korjaaminen tuottaa julkisia menoja, joita ei pidä
vähätellä, tai kirjoitella ihan hölmöjä. Entinen Itä-Saksa on varoittava esimerkki, se on sotkenut Saksan talouden vuosikymmeniksi. Onneksi positiivinen esimerkki löytyy paljon lähempää,
eli tuosta lahden etelärannalta. Vaikka Virossa on silminnähden paljon ongelmia ja korjattavaa jäljellä, kehitys 15 vuodessa on ollut aivan fantastinen. Mikä oleellisinta, Viro ei ole tuhonnut Suomen taloutta. Se on varmaankin imenyt jonkin verran investointeja, jotka muuten olisivat tulleet Suomeen, mutta siitä on ollut myös monenlaista taloudellista hyötyä Suomellekin.

Tästä pitää ottaa oppia eikä palauttaa Karjalaa yhtä yksioikoisesti kuin Saksan yhdistyminen tehtiin. Jo Karjalan nykyinen väestörakenne sanelee, että sitä ei voida noin vain yhdistää muuhun Suomeen, vaan siitä on muodostettava pitkäksi aikaa, jollei pysyvästikin, autonominen alue (väestökysymyksen kannalta tästä kirjoitetaan lisää myöhemmin). Autonomia olisi myös taloudellinen, eli (luultavasti joitain poikkeuksia, kuten rajavalvontaa lukuunottamatta) julkinen talous rahoitettaisiin alueelta kerätyillä veroilla. Silloin suomalaisen veronmaksajan kukkaro ei kärsisi sen enmpää kuin se kärsii Virostakaan.
Jälleenrakennus ei toki sujuisi samalla vauhdilla kuin jos koko Suomen budjetti kipattaisiin Karjalaan, mutta tilanne olisi hyväksyttävä suomalaisten enemmistölle.

Toinen puoli asiaa on, että aivan kuin Virossakin, hinta- ja palkkatason pitäisi alkuun olla alhainen. Nykyisille asukkaille ei voi mennä lupaamaan suomalaista palkkaa välittömästi, vaan parempaa palkkaa kuin Venäjällä ja suomalaista palkkaa ehkä 10-15 vuoden päästä. Alempi kustannustaso pienentäisi jälleenrakenuksen kustannuksia ja houkuttelisi investointeja samalla tavalla kuin Viroon. Vaikka kustannstaso olisi korkeampi kuin Venäjällä, eiköhän suomalainen hallintokulttuuri riittäisi tekemään Karjalasta Venäjää houkuttelevamman investointikohteen.

Entäpä jos olemme ihan väärässä tässä, ja Karjala on oikeastikin se kultakaivos, johon jotkut tuntuvat uskovan? Ajatuskokeena olettakaamme, että Karjala palautetaan meidän oppiemme mukaan, ja olemme oleet ihan väärässä. Mitään vahinkoa ei ole tapahtunut: Palkat liukuvat heti muun Suomen tasolle, suomalainen minimipalkka ja yleissitovat työehtosopimukset otetaan heti käyttöön sellaisenaan,
budjetit yhdistetään ja vedetään Viipurista suora rahaputki Helsinkiin.

Jos sen sijaan satummekin olemaan oikeassa, mutta Karjala palautetaan siitä
piittaamatta, meillä on käsissämme ikuisessa lamassa viruva valtiontalouden musta aukko.
Käytännössä tästä ei onneksi ole pelkoa, koska palautussuunnitelmalla ei olisi
uskottavuutta eikä palautus onnistuisi ainakaan ilman vallankaappausta Suomessa.

Sana kiertämään

Näyttää siltä, että tätä blogia luetaan, mutta vähänlaisesti. Edes ne innokkaat Karjala-keskustelijat, joita olemme tarkoituksella ja syystä tölväisseet, eivät tunnu olevan tietoisia blogin olemassaolosta.
Pankaapa sanaa kiertämään aihepiiristä kiinnostuneiden keskuuteen, haluamme että tätä lukevat muutkin kuin FSB.

Luotamme siihen, että FSB on tehtäviensä tasalla, ja on jo löytänyt tämän hakukoneilla. Koska haluamme dialogia Venäjän kanssa, FSB on oikeasti todella tervetullut. Viekääpä Putinille terveisiä, että olemme eri mieltä asioista, mutta se ympärileikkausjuttu naurattaa vieläkin. Lupaamme, että emme kaappaa lentokoneita, sillä

Ei meistä sitten varmaan tykkää Olgatkaan
kun jäi kaikilta kaapparipojilta munat Moskovaan!

vähän jatkoa edelliseen

Muutama vuosi sitten webissä oli mielipidekysely Karjalan palautuksesta.
Vastaus vaihtehtojen joukossa oli myös "kyllä, jos Venäjä ensin kunnostaa sen".
Selkokielellä tuo tarkoittaa "ei". Venäjän saaminen palauttamaan Karjala on jo ihan tarpeeksi haastava tehtävä, kaikki siitä yli on täysin mahdotonta. Ikävä kyllä on paljon todennäköisempää, että Venäjä ei palauta Karjalaa, mutta me joudumme siltikin kunnostamaan sen; näköala, joka on minusta hyvä syy ainakin yrittää Karjalan palautusta.

Samantapainen kysymys on nykyväestön kohtalo. Riitta Uosukainen sanoi aikanaan, että Karjala pitäisi ottaa takaisin vain tyhjänä. Selkokielellä Uosukainen sanoi "ei" Karjalan palautukselle.
Julkisuudessa lausunto kuitenkin vääntyi muotoon "Uosukainen vaatii Karjalaa takaisin tyhjänä",
mikä ei ollut vaalikampanjalle varsinaisesti eduksi.

Me uskomme, että sekä taloudellisiin kysymyksiin, että nykyväestön ongelmaan löytyy hyväksyttävät ratkaisut, mutta niistä kirjoitetaan myöhemmin.

Oikeudenmukaisuutta

Karjalan palautuksessa on kysymys tehdyn vääryyden oikaisemisesta, ryöstösaaliin palauttamisesta. Jos todella vaaditaan oikeuden toteutumista, se merkitsisi sitä, että Venäjä palauttaisi Karjalan ja muut kaappaamansa alueet siivottuina, remontoituina ja uudisasukkaista tyhjennetyinä, maksaisi sotakorvaukset takaisin nykyrahaksi muutettuna, kunnollisella korolla ja lisäksi maksaisi itse asianmukaiset sotakorvaukset Suomelle. Pienenä hyväntahdon eleenä ja symbolisena korvauksena niistä sodan aiheuttamista kärsimyksistä, joita ei millään voi oikeasti korvata, sopisi Venäjän luovuttaa Suomelle kunnon kaistale Itä-Karjalasta. Tietysti Venäjän presidentti vielä esittäisi virallisen anteeksipyynnön ja laskisi muhkean kukkaseppeleen sankarivainajien muistomerkille. Silloin kai voitaisiin sanoa, että vääryys on suunnilleen oikaistu. Valitettavasti oikeudenmukaisuus ja poliittiset realiteetit eivät ole ollenkaan sama asia. Karjala pitää yrittää saada takaisin sellaisilla ehdoilla, joihin Venäjä voi suostua, eli jotka se katsoo itselleen edullisiksi. Siksi Suomen pitää olla valmis tinkimään oikeudenmukaisuusvaatimuksista, esim. Tarton rauhan rajoista, saadaksen edes osan Karjalaa takaisin. Sillä voi olla etuja Suomenkin kannalta. Esimerkiksi eräiden pienten alueiden jättäminen Venäjälle pienentäisi huomattavasti palautettavan alueen venäläisväestöä.

Outo suomenvastainen kampanja Venäjällä

Kovin moni ei taida enää muistaa, että nykyisen Tshetshenian sodan alussa venäläiset uudisoivat tappaneensa suomalaisen palkkasoturin. Kun Suomen ulkoministeriö pyysi lisätietoja, uutinen peruttiin kiireesti. Peruminen vain taisi suuntautua ulkomaille, venäläisille tuskin kerrottiin uutisen perättömyydestä.
Myöhemminkin suomenvastainen kirjoittelu on jatkunut, yllättäen innokkaimmat sillä alalla ovat olleet itse suomalaisia: Ruotsissa asuva kirjailija ja Pietarissa asuva sosiologi, joiden ajatusmaailmaan tämä linkki (Löytyy enää webiarkistosta, se on poistettu Carelian sivuilta!)on oivallinen johdatus. Kirjailija vaikuttaa väärinymmärretyltä nerolta, joka on katkeroitunut synnyinmaalleen, jolta ei ole saanut ansaitsemaansa arvostusta. Sosiologi taas vaikuttaa vainoharhaiselta sekopäältä. Kuitenkin sosiologilla on Pietarissa oma salamyhkäinen instituutti, jota jonkin ulkopuolisen tahon täytyy rahoittaa. Tänä vuonna Careliassa ilmestyi myös kirjoitus suomalaisista ja venäläisistä sotaelokuvista: venäläiset ovat yllättäen hyviä ja taiteellisia, suomalaiset huonoja ja sotakiihkoisia.
Nimenomaan elokuvasta Tuntematon sotilas annettiin todella erikoinen kuva. Timo Vihavaisen kirjoitus
Kanava-lehdessä (eikö sillä ole mitään kotisivuja?) paljasti kirjoituksen ilmestyneen alunperin venäjäksi armeijan lehdessä.

Pistää tosiaan miettimään, mitä tässä on takana. Timo Vihavainen tuntui tulkitsevan sen Suomeen osoitetuksi varoitukseksi: ei pidä elämöidä Karjalan palautuksella. Kampanja on kuitenkin selkeästi suunnattu Venäjälle, Suomessa sitä ei edes ole huomannut, jos ei ole aktiivisesti
seurannut asioita. Tuntuisi vaikealta uskoa, että tarkoituksena olisi valmistella yleistä mielipidettä johonkin konkreettisempaan suomenvastaiseen tempaukseen. Sellaisessa olisi hyvin vähän voitettavaa, ja jälki Venäjän EU-suhteissa olisi sekä taloudellisesti että poliittisesti kallis. Toinen mieleen tuleva selitys on, jollei todennäköisempi, niin ainakin mielenkiintoisempi: Tarkoitus on ehkäistä ennakolta sellaista tilannetta jossa Venäjällä voitaisiin kiinnostua Karjalan palautuksesta.

Itse olen ainakin kohtalaisen vakuuttunut siitä, että nykyinen komento Venäjällä
ei kestä ikuisesti. Vallan keskitys ja yhtenäisyyden korostaminen ei poista kansallisia ja alueellisia ristiriitoja.Se vain piilottaa ne ja pitemmän ajan kuluessa pahentaa niitä entisestään, tämähän nähtiin jo Neuvostoliitossa. Ennemmin tai myöhemmin Venäjällä tulee jyrkkä suunnanmuutos.
Se saattaa saada suomalaisten kannalta ikäviäkin muotoja, mutta se voi tuoda myös historiallisen tilaisuuden.

Venäjän ongelma

Venäjä voisi palauttaa suurimman osan kaappaamaansa Karjalaa menettämättä siinä juuri mitään tärkeitä alueita. Venäjän kannaltahan Karjala on enimmikseen merkityksetöntä syrjäseutua, Viipurikin vain vähäpätöinen pikkukaupunki. Venäläisvähemmistöjä on jäänyt rajojen taakse niin paljon jo Neuvostoliiton hajoamisen yhteydessä, että yhden uuden pienen ryhmän syntyminen tuskin nousisi kynnyskysymykseksi, jos Karjalaa todella aletaan palauttaa. Venäjän ongelma on esimerkin, ennakkotapauksen, pelko. Satojen vuosien ajan Venäjä on valloittanut alueita ja alistanut muita kansoja, Neuvostoliitto jatkoi samaa linjaa. Lopulta Neuvostoliitto hajosi ja neuvostotasavallan statuksen saaneet alueet pääsivät irtautumaan imperiumista. Nyt venäläiset pelkäävät, että Venäjä seuraa Neuvostoliiton kohtaloa. Siksi tarrauduttiin niin hysteerisesti Tshetsheniaan, siksi vainotaan marilaisia, siksi ei palauteta Japanille Kuriileja - eikä Suomelle Karjalaa. Suomen ongelma taas on osata toimia tällaisessa lukkiutuneessa tilanteessa niin, että Karjala kuitenkin voitaisiin saada takaisin.

Risti seinään ja hajusuolaa

Joku kirjoittaa järkeviä suomi24:ssä.
Pääsääntöisesti erittäin fiksua pohdintaa, lisään vain muutamia kommentteja.

Puhe rajan kulkemisesta liian lähellä Leningradia oli jo 1939 pelkkä tekosyy, mutta siihen kannattaa tietysti yrittää vedota. On paljon merkittävämpiä syitä olla yrittämättäkään täsmälleen vanhan rajan palautusta.
Tärkein niistä on Koiviston öljysatama. Öljy on niin tärkeää Venäjän taloudelle, että öljysatamista ei varmasti luovuta. Toinen hyvä syy on väestöpoliittinen: Palautettavalle alueelle jäävä väestö puolittuisi.

Repolalla ja Porajärvellä ei nykyään ole juuri mitään merkitystä kenellekään, mutta jos neuvotteluihin päästäisiin, niitä voisi käyttää takeina saavutetun neuvottelutuloksen pysyvyydestä: me pidämme Repolan ja Porajärven, te pidätte Koiviston ja Terijoen.

'Raja taajamiin asti' ei ole minusta mielenkiintoinen ajatus. Karjalan palautuksessa on kysymys ennen kaikea Viipurista, vaikka Sortavala ja Käkisalmi taatusti mahtuvatkin jokaiseen pakettiin, jossa Viipuri on.
Jos Talvisodan lopussa raja olisi vedetty siihen, missä rintamalinja kulki, minä en olisi täällä kirjoittamassa Terijoki takaisin -blogiin. Siinä välissä ehkä Jatkosotakin olisi saattanut jäädä käymättä.
Suomen kannalta se olisi ollut todella hyvä asia, venäläistenkin kannattaisi pohtia asiaa.