Tyrmistyttävää tyrmistystä

Viipurin järjettömän oikeudenkäynnin tuomari on yllättäen vaihdettu. ProKarelian tiedote asiasta onnistuu taas alleviivaamaan tilanteen järjettömyyttä:

Toinen tyrmistyttävä asia oli EIT:n 09.02.2007 antaman venäjänkielisen päätöksen sanamuoto: ”että Karjalan suomalaiset kiinteistönomistajat eivät ole käytäneet kaikkia sisäisiä oikeusturvakeinoja loppuun”. Hakijan olisi pitänyt ensin käydä läpi kaikki oikeusasteet Venäjällä.

Mistä lähtien Venäjän oikeusasteet ovat olleet Suomen valtion sisäisiä oikeusturvakeinoja? Päätöksen sanamuoto osoittaa joko perusteellista tiedon puutetta EIT:ssä suomalaisesta oikeusjärjestelmästä tai kuvitelmasta, että Suomen oikeusjärjestelmä on jotenkin alisteinen Venäjän oikeusjärjestelmälle. Ehkä EIT:ssä oleville suomalaisille juristeille on jäänyt autonomian tai syvä suomettumisen aika jotenkin vaikuttamaan päätöksentekoon?

Eikö suomettumiskortin käytöllä ole mitään rajoja? Kiinteistöt valitettavasti sijaitsevat Venäjällä, jos niitä yrittää vaatia takaisin, se on tietenkin tehtävä venäläisessä oikeudessa. Varmaan Suomen valtiokin vielä haastetaan, ennen kuin tämä farssi loppuu?

Mitä sitten on jäljellä? ProKarelia on mennyt halpaan ja lyönyt kaikki rahansa vetoa kuolleen hevosen puolesta. Koko Karjalan palautus saattaa saada lopullisen kuoliniskun. Me voimme ainakin sanoa, että yritimme kaikin voimin puhua järkeä.

Suomi24 ja eräs keskustelija lähes ylittävät itsensä

Suomi24:ssä on vaihteeksi ajauduttu kiistaan omistuskysymyksestä. Muuan keskustelija (ei tarvita Sherlock Holmesia arvaamaan oikea nimi) vaati lähdetiedolla varustettua sitaattia, ja jopa sai sen:

Kansainvälisen oikeuden dosentti Tauno Suontausta
Lakimies-lehdessä 1955:

"Mutta voidaan huomauttaa, ja on huomautettukin, että omistusoikeuden menetyksestä ei voi olla kysymys senkään vuoksi, että missään laissa ei ole nimenomaista säännöstä omistusoikeuden menetyksestä. Tätä huomautusta tarkasteltaessa on ensinnäkin otettava huomioon, että Suomen oikeuden mukaan, joka tässä suhteessa on samalla kannalla kuin muiden maiden oikeusjärjestykset yleensä, pakkolunastus tai muu puuttuminen yksityisiin oikeussuhteisiin voi tapahtua, paitsi lain nojalla, myös välittömästi itse lailla. Tällaisena lakina tulee kysymykseen 23.9.1944 välirauhansopimuksen voimaansaattamisesta annettu laki (AsK n:o 645/1944), joka on säädetty valtiopäiväjärjestyksen 67 §:ssä määrätyllä tavalla, ja jonka mukaan välirauhansopimuksen määräykset, mikäli ne kuuluvat lainsäädännön alaan, ovat voimassa niin kuin niistä on sovittu. Jos lähdetään siitä edellä esitetystä kannasta, että välirauhasopimuksen määräyksiin välttämättömäsi sisältyi puuttuminen yksityisiin omistussuhteisiin Porkkalan alueella, on sinä lakina, jolla tuo pakko-oton luontoinen puuttuminen omistussuhteisiin on tapahtunut, pidettävä juuri välirauhansopimksen voimaansaattamislakia. Jos yksityisten omistussuhteiden säilyminen johdetaan siitä, ettei ole annettu mitään lakia, jossa omistussuhteiden raukeamisesta olisi nimenomaan säädetty, niin on pakko tulla siihen omituiseen tulokseen, että koko Porkkalan vuokra-alueen luovutus on oikeudellista perustaa vailla, koska myöskään ei ole annettu erityistä lakia, jolla alueen omistajat olisi velvoitettu alistumaan edes omaisuuden käyttöoikeuden rajoituksiin, jotka ovat mahdollisia vain lain nojalla tai lailla. On siis pakko todeta, että muodollisoikeudellisilla perusteilla ei voida sitovasti osoittaa, että Porkkalan alueen omistussuhteet olisivat säilyneet. Päinvastoin voidaan todeta, että välirauhansopimuksen voimaansaattamislain lisäksi ei erityinen Porkkalan alueen kiinteistöjä koskeva pakkoluovutuslaki ollut tarpeen."

Suontaustan kanssa on eri mieltä Kansainvälisen oikeuden professori Erik Castrén, joka vastineessaan toteaa:

"Sen johdosta, että tohtori Suontausta edellä olevan kirjoituksen alaviitassa 10 vetoaa käsityksensä tueksi eräisiin allekirjoittaneen teoksiin, haluan huomauttaa seuraavaa. Hänen mainitsemissaan kohdissa on kysymys ainakin ensi sijassa omaisuuden kohtalosta niillä alueilla, jotka luovutettiin Neuvostoliitolle lopullisin vaikutuksin, ja joilla Neuvostoliiton oikeusjärjestys tuli rajoituksitta voimaan."

No eihän luupäihin mikään pysty eikä nurinkurisintakaan argumenttia hävetä:

Niin? Kyse on tuossa Porkkalan VUOKRA-alueesta, ei LUOVUTETUSTA Karjalasta.

Käsitykseni Venäjän oikeuslaitoksesta ei ole kovin korkea, mutta ei edes sitä saisi kiusata täysin järjetöntä argumentaatiota vaativilla hölynpölyjutuilla.

Sleepy Sleepers

Bändin taiteellisesta tasosta voi olla mitä mieltä tahansa, mutta Karjalan palautuksesta laulaminen silloin kun aihe oli mahdollisimman epämuodikas ja poliittisesti arka, on kunnioitusta ansaitseva provokaatio. Anarkiaa Karjalassa-biisin ohella muistettakoon vielä kappaleet IC:llä Karjalaan ja Kaapataan lentokone Moskovaan.

Edelleen pihalla kuin lintulauta

ProKarelia näyttää jatkavan järkähtämättä todellisuudesta vieraantumista: kun ei Suomi eikä Venäjä innostu Karjalan palautuksesta, nostetaan aina vain vaatimuksia. Nyt ei sotakorvauksien palautus enää riitä, nyt vaaditaan jo Venäjää korvaamaan sotavahinkoja:

Neuvoksen puhe on ymmärrettävissä monella tavalla, myös siten, että Venäjä kokee ahdistavana sen, että se Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vuoksi joutuu suhtautumaan maahan eri lailla kuin aikaisemmin. Koska positiiviset haasteet nyt ovat muodissa, voidaan asiaa katsella positiivisena siten, että Venäjä sen jälkeen ryhtyy korjaamaan Stalinin aikaisia aggressioita, palauttaa Karjalan ja muut pakkoluovutetut alueet ja sopii Suomen kanssa sodan kustannusten ja sotakorvausten hoitamisesta.

Ei minulla toki periaatteessa olisi mitään moista vastaan. En kuitenkaan jaksa uskoa Venäjän hyvyyteen, ei se suostuisi ilman pakkoa. Yrityksiin pakottaa Venäjää taas liittyy kiistattomia terveysriskejä. Ehkä kuitenkin pitäisi tyytyä realistisempiin tavoitteisiin ja jatkuvan vaatimusten korottamisen sijasta yrittää löytää sellaisia kompromisseja, että ne kelpaisivat sekä Suomelle että Venäjälle. Yksi asia on näyttää valitettavasti varmalta. Jos Karjala joskus palautuu, ProKarelia huutaa: "Väärin palautettu!"

Tervetuloa todellisuuteen

ProKarelialla on edelleen vaikeuksia elää samassa maailmassa kuin me muut:

Sotakorvausten palauttaminen on vielä sopimatta. 45 000 km2 palauttaminen ja 60 vuoden käyttö on sopimatta. Luottamus rakennetaan vain luottamusta herättävistä teoista.

Totta kai olisi oikein, jos Venäjä palauttaisi Karjalan, maksaisi takaisin sotakorvaukset, ja vielä maksaisi Karjalan käytöstäkin. Ikävä kyllä maailma ei ole oikeudenmukainen eikä joulupukkia ole olemasssa. Jos Karjala oikeasti halutaan takaisin, on valitettavasti tehtävävä ennennäkemättömiä kompromisseja. Niiden, joille moinen ei kelpaa, jää vaihtoehdoiksi Karjalasta luopuminen tai lopullinen irtautuminen todellisuudesta.

Keventävä historiapläjäys

Youtubestä löytyy rohkea ja omaperäinen Karjala-keskustelun avaus syvimmän suomettumisen ajalta. SNS veti tästä herneet nenään.

Häivähdys haircutia

Kun tänään olin kotimatkalla, bussikuskilla oli radio auki. Yhtäkkiä tajusin, että siellä ensin luettiin päiväkäsky n:o 4, ja sitten soitettoiin Karjalan jääkärien marssi. Tuntui vähän, että olen harrastanut näitä juttuja liikaa. Spooky.

Asiallista?

ProKarelia julkaisee oman ilmaisunsa mukaan asiallisia lukija-artikkeleita. Nyt se julkaisi Karjala-lehdessäkin ilmestyneen kirjoituksen. Kirjoitus sinänsä ei ole kirjoittajansa kauheimpia, mutta yksi kohta tökkää todella rajusti silmään:

Koivisto haikaili Suur-Venäjää ja väheksyi suomalaisten omia ihmisoikeuksia.

Koivistoa voi ihan perustellusti syyttää ylivarovaisuudesta ja näkemyksen puutteesta. Ylläolevalla sen sijaan ei ole minkäänlaista oikeutusta, ja sen julkaiseminen on jälleen yksi osoitus siitä, miten ProKarelia irrottautuu todellisuudesta ja rikkoo välinsä kaikkiin todellisiin päättäjiin.

Laki ja oikeus

Kuten yleensäkin ihmisten välisessä kommunikoinnissa, myös Karjala-keskustelua sotkevat monenlaiset käsitesekaannukset. Yksi tärkeimmistä liittyy oikeudenmukaisuuteen; monilla keskustelijoilla menevät sekaisin moraalinen oikeus, juridinen päätöksenteko ja poliittinen realismi. Jos joku sanoo, ettei Karjalaa todennäköisesti saada takaisin vetoamalla kansainvälisiin tuomioistuimiin, hänet leimataan palautuksen vastustajaksi. Jos joku mainitsee Pariisin rauhansopimuksen olemassaolon, hänen väitetään hyväksyvän Karjalan miehityksen. Jos joku muistuttaa Karjalan nykyisten asukkaiden normaaleista ihmisoikeuksista, häntä pidetään venäläistämisen kannattajana. Esimerkkejä riittää loputtomiin.
Moraaliselta kannalta Karjalan ryöstäminen Suomelta oli ehdottomasti ja yksiselitteisesti väärin. Sen vahvistanut rauhansopimus oli tehty pistooli ohimolla, eikä se siksi olisi pätevä normaalissa siviilioikeudessa, mutta valitettavasti tämä ei päde valtioiden välisiin sopimuksiin - eikä varsinkaan rauhansopimuksiin, joista suurin osa on tehty pakon edessä. Sitä paitsi, vaikka tällainen sopimus olisikin kansainvälisen oikeuden silmissä juridisesti pätemätön, ei ole olemassa sellaista mahtia, joka oikeasti voisi pakottaa suurvallan noudattamaan lakia. Siksi ei oikeudenmukaisuuteen ja laillisuuteen vetoaminen ole järkevä tapa yrittää saada Karjalaa takaisin - ei ainakaan ennen kuin Venäjän yksinvaltiaana on joku erityisen herkkäomatuntoinen Suomen ystävä. Sitä ennen on vain yritettävä käydä asiasta kauppaa, oli se moraaliselta ja juridiselta kannalta kuinka väärin tahansa.

Keskiarvo tiedetään, mutta mikähän mahtaa olla mediaani?

Suomi24:n mutapaini on taas laskeutunut ennennäkemättömiin sfääreihin. Esimerkiksi suomalainen oikeustiede pannaan järjestykseen suorastaan ainutlaatuisella asiattomuudella:

Moskovan YYA-totuuden suodattamat oikeustieteilijät ovat varmasti samalla kannalla kuin Moskovan saneleman totuuden sisäistäneet vallankäyttäjät ja historioitsijatkin: Suomi oli yksin syyllinen kaikkeen siihen, josta karjalaiset joutuivat maksamaan korkeimman hinnan, eikä kenelläkään suomalaisilla ole ikinä mitään oikeuksia, joita puolustaa ja joiden perään kysellä.

Keskustelu nosti kuitenkin esiin mielenkiintoisen kysymyksen: Koska Toisella korvauslailla korvattiin myös suurten yritysten menetyksiä, korvauksien jakauma on varmasti perin omituinen, ja keskiarvo kuvaa huonosti sitä, missä määrin tavallisen karjalaisen menetyksiä korvattiin. Mediaani sopisi tarkoitukseen paremmin, mutta tilastoja on yllättävän vaikea löytää.

Korvausasteikkohan meni näin:

Omaisuuden arvo	Korvaus alarajalla	Korvaus % ylimenevästä osasta
500,000-1,000,000	500,000	50
1,000,000-2,000,000	750,000	45
2,000,000-4,000,000	1,200,000	30
4,000,000-8,000,000	1,800,000	15
8,000,000-16,000,000	2,400,000	6
16,000,000-32,000,000	2,880,000	2
32,000,000-	3,200,000	10

Virallisella rahanarvokertoimella noista saisi euroja suunnilleen kymmenellä jakamalla, mutta se ei kerro hirveän paljon mitä omaisuus todella merkitsi tuohon aikaan.

Törmäys todellisuuteen odotettavissa?

Sunnuntainen toivomuksemme saattaa käydä toteen hyvinkin pian. Jotkut ovat eksyneet todellisuudesta niin kauas, että siitä on pakko seurata jotain:

Uudistan ostotarjoukseni, mutta muutetussa muodossa. Kaikki te pakkoluovutetulla alueella kiinteisöjä omistavien sukujen edustajat, jos sukunne maa on arvotonta, tarjotkaa sitä minulle ”arvottomaan” hintaan. Ostan sen pois suvultanne. Ei kai se mitenkään sitten haittaa, että palautuksen toteutuessa olen Suomen rikkain mies? Silloin minulla on varaa vaikka lahjoittaa maat takaisin niiden oikeille omistajasuvuille. Uskon vankasti siihen, että pakkoluovutetut alueet vielä palautuvat suomalaisille.

Tämän nyt luulisi olevan tarjous, josta moni ei voi kieltäytyä. Toisaalta olemattoman omaisuuden myyminen pätemättömällä kauppakirjalla menee sangen kyseenalaiseksi, vaikka ostaja olisikin niin pihalla, että mikään varsinainen harhauttaminen ei olisi tarpeen. Pikainen joutuminen leivättömän pöydän ääreen kuulostaa aika todennäköiseltä, ja silloin varmaan huudetaan apuun sitä asianajaa, jonka peukalosta kaikki on imetty. Sitten on vain kaksi mahdollisuutta: tuhota uransa ajamalla täysin järjetöntä ja tuhoontuomittua juttua tai tuhota uransa perääntymällä julkisesti huijauksestaan.

Kokeilu

Kun KareliaForumista on päästy, yritämme edistää keskustelua sallimalla kommentoinnin blogissa. Katsotaan onnistuuko vähänkään asiallinen keskustelu.

Selvän teki

KareliaForum pistetään ilmeisesti lopullisesti tukkoon. Se pösilö, joka tuhosi sekä Forumin että koko suomalaisen Karjala-keskustelun, häipyi Forumilta jo aikoja sitten, mutta käänne parempaan ei ollut enää mahdollinen. Paras toivo on nyt siinä, että erään tunnetun asianajajan huijausbisnes lopultakin ammuttaisiin näkyvästi alas. Se saattaisi palauttaa vähän järkeä keskusteluun. Retorinen kysymys: Missä on kyseisen asianajanan lisuri, jonka piti valmistua jo vuosi sitten? Ei tainnut oikein sopia yhteen bisneksien kanssa.

Järjen ääni

Yrjö Pessi on puuhannut Karjalan palautusta ennen useimpia muita, ja on oikeasti perehtynyt esimerkiksi Porkkalan palautukseen. Pessi lieneekin suurelta osin vastuussa ProKarelian suunnitelmissa alunperin olleesta järjestä ja realismista. Nyt Pessillä oli siviilirohkeutta sanoa Suomen Kuivalehdessä, että jos Karjala olisi ollut ostettavissa takaisin 15 miljardilla se olisi pitänyt ostaa. Ei kirkua "epistä, epistä", ja vaatia sitä ilmaiseksi. Pessi sanoi, että ne 15 miljardia olisi helppo saada kokoon. Niin olisikin, ajatellaanpa, että saataisiin vain 100 000 suomalaista innostumaan asiasta. Summa tekisi vain 150 000 per kärsä. Minä ainakin julkisesti lupaan, että minulta liikenisi se.

EU ja Karjala

Lauantain hesari toisti jälleen väitteen, että EU:n jäsenillä ei saisi olla rajasotkuja. Tätä väitettä on syytä tarkastella historian valossa.

1952 yksi perustajajäsenistä oli Saksan liittotasavalta, jonka itäraja oli koko maailmanrauhaa uhkaava sotku.

1973 sekä Yhdistynyt Kuningaskunta, että Irlannin tasavalta liittyivät, se, että Pohjois-Irlannin asema oli uuisen jäsenten välillä kiistanalainen, ei vaikuttanut asiaan.
aja
1981 Kreikka liittyi, vaikka Turkin vastaisella rajalla oli pientä sotkua.

2004 liittyi Kypros, jonka alueesta puolet on Turkin miehittämä, ja Viro ja Latvia, joiden itäraja ei vieläkään perustu mihinkään sopimukseen.

Niinpä

Alkaa näyttää selvältä, että 90-luvun alussa on todellakin ollut jotakin tekeillä Karjalan palautuksen suhteen. Ainakin Venäjällä asia on ollut esillä, enkä pitäisi täysin mahdottomana sitäkään, että Suomessakin jotkut olisivat olleet siitä tietoisia. Ilmeisesti Venäjä kuitenkin alkoi epäröidä eikä Suomessakaan innostuttu asiasta, meni hyvä tilaisuus hukkaan. Olisipa ollut mielenkiintoista nähdä miten Suomessa olisi reagoitu, jos Venäjä olisi aivan avoimesti tarjoutunut myymään Karjalan. Sen nyt ainakin tästä opimme, ettei Karjalan palautus ole Venäjälläkään mikään ikuinen tabu-aihe, vaan sopivissa tilanteissa siitä voidaan oikeasti keskustella. Täytyy vain toivoa, että niitä tilanteita tulee jatkossakin ja että Suomella on halua ja rohkeutta niihin tarttua.

Curiouser and curiouser

Ensin Kainuun Sanomat väitti, että Venäjä tarjosi Karjalaa, Koivisto lasketutti hinnan ja sitten kieltäytyi. Sitten Burbulis ja Koivisto kielsivät kaiken. Nyt Fjodorov väittää, että venäläiset laskivat hinnan, mutta luopuivat ideasta kertomatta suomalaisille. Lievää törkeämmin ristiriitaista, mutta alkaa olla selvä, että jotain totuutta tässä on takana. Merkittävää, että venäläiset ovat kerran menneet sörkkimään suurta tabua, voi olla että siihen kosketaan toistekin. Muutenkin asian liepeillä liikkuu levottomia juttuja. Fjodorov ilmaisi huolensa Suur-Suomi -yhdistyksestä. Eikö kukaan ole kertonut hänelle, että kyseessä on käytännössä yksi kylähullu? ProKarelia puolestaan on edelleen täysin pihalla:

Puheet kauppahinnasta kuulostavat groteskilta pilalta. Jeltsin toi presidentti Martti Ahtisaarelle vahvasti esille, että hän Ahtisaaren kanssa tuomitsee Stalinin aggressiot. Kuitenkin Venäjä olisi halunnut näiden aggressioiden uhrilta uuden korvauksen ryöstösaaliin palauttamisesta. Sanoma on erittäin ristiriitainen ja kuvastanee Venäjän johdossa vallinnutta ahdinkoa.

YK:n ihmisoikeusjulistuksen ja Euroopan ihmisoikeussopimuksen lisäpöytäkirjan mukaan omistusoikeus on yksi ehdottomista ihmisoikeukista. Rajan siirto ei muuta omistusoikeutta. Pariisin rauhansopimuksessa siten vain raja siirtyi, omistusoikeus jäi ennalleen. Miksi suomalaiset ostaisivat omia alueitaan takaisin? Ne tulee palauttaa ja yleisen oikeustajun ja läntisen oikeusjärjestelmän mukaan ryöstösaaliin ottajan velvollisuus on maksaa korvaukset aiheutuneista menetyksistä ja tappioista.

Tietenkin olisi oikein, jos Venäjä palauttaisi Karjalan ja maksaisi vielä korvauksia. Olisi myös tietenkin kivaa, jos kaikki ihmiset olisivat kilttejä jne. Jos Karjala halutaan takaisin tuollaisilla ehdoilla, sitä saadaan odottaa kunnes helvetti jäätyy umpeen. Jos Karjala halutaan oikeasti takaisin, siitä täytyy olla valmis maksamaan. Jatkosota, tähän asti vakavin yritys Karjalan palauttamiseksi, maksoi monessakin mielessä paljon ja lisäksi epäonnistui. Jos Karjala saataisiin oikeasti takaisin, ja hinta olisi pelkkää rahaa, se olisi maailmanhistorian paras kauppa.

YK:n ihmisoikeuksien julistus muuten löytyy esimerkiksi täältä, ja Euroopan Neuvoston ihmisoikeussopimus lisäpöytäkirjoineen löytyy täältä. Alkeellinenkin lukutaito riittää sen huomaamiseen, että omistusoikeus ei ole yksi ehdottomista ihmisoikeuksista. Lisäksi ko. sopimukset ovat vuosilta 1948 ja 1950 (puhumattakaan siitä, milloin Suomi ja Venäjä allekirjoittivat ne), joten niihin ei millään voi vedota vuosilta 1940-47 olevien sopimusten kumoamiseksi. ProKarelia on tässä luonut oman kanonisoidun totuutensa, josta ei voi keskustella avoimesti, koska se ei todellakaan kestä minkäänlaista päivänvaloa.

On täysin mahdollista, että tilaisuus Karjalan palauttamiseen vielä tulee. Silloin Suomella pitäisi olla kovan tason valtiomies, joka pystyisi neuvottelemaan sekä Suomelle että Venäjälle hyväksyttävän sopimuksen. Jos ja kun ProKarelia ei sellaista sopimusta voisi hyväksyä, niin voi voi. Sen sijaan non-bullshit palautusjärjestöä todella tarvittaisiin. Esimerkiksi yksityinen rahoitus voisi kummasti edistää Karjalan palautusta. Se vain edellyttäisi lähtökohdaksi, että hyöty Karjalan palautuksesta ohjautuisi ensisijaisesti niille, jotka ovat tehneet jotain sen eteen, ei niille, joiden esi-isät ovat joskus omistaneet Karjalassa jotain.

Mistä on kysymys?

Nyt sitten jo presidentti Koivistokin vakuuttaa, ettei Venäjä yhdeksänkymmenluvun alussa tarjoutunut palauttamaan Karjalaa eikä mitään salaista kustannustenlaskentatoimikuntaa ollut - tai ettei ainakaan hän ollut sellaisesta tietoinen. Tuskin onkaan uskottavaa, että tuollaisia hankkeita kovin pitkälle kehiteltäisiin maan silloisen presidentin ja ulkoministerin tietämättä mitään koko asiasta, mutta tuskin Kainuun Sanomatkaan on juttunsa aivan täysin hatusta tempaissut. Mahdollistahan on ettei kumpikaan osapuoli - toisaalta Koivisto ja muut poliitikot, toisaalta Kainuun Sanomien tietolähde - välttämättä suoranaisesti valehtele. Ehkä Venäjän ehdotukset ovat olleet vain varovaista epävirallista tunnustelua tai vihjailua diplomaatti- ja virkamiestasolla eikä mitään virallisia prosesseja koskaan aloitettu, kustannuslaskelmia saatettiin laatia yksityisesti. Silti jää avoimeksi kysymyksiä: Mistä lehti on tietonsa saanut? Löytyykö ketään, joka on ollut mukana tekemässä noita laskelmia? Vai valehteleeko sittenkin joku? Tuossa historian vaiheessa, kun Neuvostoliittoa innolla purettiin, olisi hyvinkin voitu esittää joitain tuollaisia ehdotuksia. Poliitikot jotka siinäkin tilanteessa torjuivat Karjalan palautuksen, eivät varmasti enää halua kaivaa sitä esiin nykyisessä Venäjän imperialistisen uhittelun ilmapiirissä.

Ei savua ilman tulta?

MUsta alkaa nyt TUntua, että väitteillä Karjalan palautusmahdollisuudesta 90-luvun alussa on jonkinlainen todellisuuspohja. Koivistolla tuntuisi olevan jotain salattavaa. Se, että Burbulis kieltää kaiken, ei tietenkään ole yllätys. Kuinka vakava mahdollisuus sitten oli, on ihan toinen asia. Syytä muistaa, että myöskään Kuriilit eivät palautuneet siihen aikaan. Täysin mahdollista, että vaikka Suomella olisi silloin ollut presidentti, jolla olisi ollut rohkeutta ja näkemystä, palautus ei olisi sittenkään toteutunut.

Nyt kun Venäjän taloutta paisuttaa öljyraha, ja politiikka koostuu vallankeskityksestä ja neuvostonostalgisesta pullistelusta, Karjalan palautus tuntuu kaukaiselta. Venäjä ei kuitenkaan välttämättä ole sen enempää poliittisesti kuin taloudellisesti kovin vahva ja stabiili (vilkaiskaa vaikka Menon & Motyl: Venäjän elpyminen on harhaa, Ulkopolitiikka 2/07). Tilanne voi vielä muuttua rajusti, ja silloin meiltä kysytään rohkeutta ja näkemystä.

Ikävä kyllä ProKarelian näkemys on vain entistä enemmän hukassa:

Ajatuskin siitä, että Neuvostoliitto ensin hyökkäsi Suomeen, tuhosi ihmisiä ja omaisuutta, vaati valtavat sotakorvaukset (nykyrasitteena noin 60 mrd. euroa) ja vei 12 % maa-alueesta, ja sen jälkeen vaatisi palauttamisesta korvauksen, olisi täysin käsittämätön.

Kyllä ajatus on täysin käsitettävä, se että Karjala palautettaisiin noin vain sydämen hyvyydestä ja synnintunnosta olisi käsittämätöntä. Ylläoleva näyttäisi poliitikon ovelalta tavalta tyrmätä palautus asettamalla sille mahdottomia ehtoja, mutta ProKarelian julkilausumassa sitä on kai pidettävä puhtaana hölmöytenä. Samassa julkilausumassa pitää valitettavasti vielä vähentää uskottavuutta entisestään toistamalla tämäkin hölynpöly:

Hän myöskin unohti, että kansainvälisten sopimusten mukaan suomalaiset edelleen omistavat rajan taakse jääneet maat.

Jos tilaisuus palautukseen joskus tulee, palautus on hyväksytävä demokraattisesti ja sen hinta täytyy ottaa vakavasti. Vaikka pitkän aikavälin tuotot varmasti lopulta vetäisivät palautuksen voiton puolelle, ei olisi hyväksyttävää, jos lyhyen aikavälin kustannukset raunioittaisivat julkisen talouden. Palautus pitäisi organisoida fiksummin kuin vain liittämällä Karjala suoraan muuhun Suomeen, jotenkin siihen tyyliin kuin palautussuunnitelmassamme on luonnosteltu, ja omaisuuden palautus evakoiden jälkeläisille ei ikinä menisi läpi. Karjalaisten pitäisi olla ensimmäisinä sijoittamassa rahojaan palautukseen, ei kärttämässä peruteetonta etua vedoten isovanhempiensa menetyksiin.

Menetetty tilaisuus

Viime päivien lehdissä on näkynyt uutisia, joiden mukaan Venäjä olisi tosiaan v.1991-1992 ollut valmis - suorastaan itse tarjoutunut - palauttamaan Karjalan, mutta Suomi ei halunnut tarttua tilaisuuteen. Salainen työryhmä oli kuitenkin laskenut kuinka kalliiksi prosessi olisi tullut ja päätynyt 64 miljardiin silloiseen markkaan, mikä presidentti Koiviston mielestä olisi ollut liian kallis hinta. En nyt puutu sen tarkemmin raha-asioihin, tässä blogissa on kirjoittajia, jotka ymmärtävät niitä paljon paremmin. Sen vain sanon, että mielestäni raha ei voi eikä saa olla Karjalan palauttamisen tai palauttamatta jättämisen keskeinen kriteeri. Mitä merkitystä niillä miljardeilla on viidenkymmenen vuoden kuluttua? Jos köyhä, sotaa käyvä Suomi pystyi vuonna 1941 ottamaan Karjalan takaisin, miksei rauhan tilassa elävä Suomi, joka on vauraampi kuin koskaan historiassaan, siihen pystyisi - jos haluaisi?
Koiviston kantaan vaikutti epäilemättä aito varsinaissuomalainen nuukuus, mutta luulen kuitenkin, että yliviritetty varovaisuus ja Venäjän pelko olivat pääasialliset vaikuttimet. Siitä asenteestahan saatiin selvää näyttöä Baltian maiden itsenäistymispyrkimysten yhteydessä. Olisi ollut kiintoisaa nähdä miten Kekkonen olisi toiminut vastaavissa tilanteissa.