Omistusoikeus

Eräät tahot ovat nostaneet keskeiselle sijalle Karjalan palautus- keskustelussa vaatimuksen Karjalaan jääneen maaomaisuuden ja kiinteistöjen palauttamisesta alkuperäisille omistajilleen - tai pikemminkin näiden perillisille, koska alkuperäisistä omistajista ei enää liene kovinkaan suuri osa elossa. Sanottakoon varmuuden vuoksi heti alkuun, ettei minulla ole henkilökohtaisesti mitään tuollaistakaan järjestelyä vastaan. Jos siis kävisi niin, että Venäjä jonain kauniina päivänä palauttaisi Karjalan ja Suomen eduskunta päättäisi luovuttaa evakkojen menettämät maat alkuperäisille omistajille ja näiden perillisille, en varmasti rupeaisi protestoimaan.
Valitettavasti Karjalaa ei kuitenkaan ole vielä palautettu. Tässä tilanteessa onkin kysymys siitä, onko yksityisen omistusoikeuden korostaminen alkuunkaan viisasta politiikkaa Karjalan takaisin saamiseksi.
On ehdotettu kotiseudulta karkottamisen ja omaisuuden menetyksen ottamista esille ihmisoikeuskysymyksenä, vetoamista erinäisiin kansainvälisiin organisaatioihin, Venäjän haastamista oikeuteen. Yrittäähän tietysti voi, muttei tarvitse olla kovinkaan perehtynyt kansainväliseen oikeuteen ja varsinkin ns. reaalipolitiikkaan nähdäkseen yrityksen toivottomuuden. Ensinnäkin kyse on kauan sitten tapahtuneesta asiasta, josta on jo virallisesti "sovittu" Pariisin rauhansopimuksessa. Huomattavasti tuoreempiin, laajamittaisempiin ja raaempiin ihmisoikeusrikkomuksiin hautautuvat kansainväliset tuomioistuimet tuskin rupeavat enää käsittelemään toisen maailmansodan rajanmuutosten aiheuttamia henkilökohtaisia taloudellisia menetyksiä. Sitä paitsi vastapuolena on suurvalta Venäjä, jota ei kuitenkaan voitaisi pakottaa noudattamaan minkään tuomioistuimen päätöstä.
Karjalan nykyinen venäläisväestö täytyy myös ottaa huomioon. Koska sivistysmaa Suomi ei voi käyttää Stalinin soveltamia tehokkaita väestöpoliittisia menetelmiä, jäisi ilmeisesti suurin osa nykyisistä asukkaista Karjalaan, vaikka se siirtyisikin Suomen hallintaan. Heidän inhimillinen kohtelunsa edellyttää, ettei ketään karkoteta kodistaan - ei vaikka jonkun suomalaisen vanhemmat olisivatkin omistaneet talon 60 vuotta sitten. Kun tämä periaate tehdään tarpeeksi selväksi jo etukäteen, se vähentää venäläisten epäluuloja ja vastustusta Karjalan palautusta kohtaan, mistä taas on pelkästään hyötyä asialle.
Omistusoikeuksien vaatimisessa on sekin ikävä puoli, että sillä vieroitetaan muita suomalaisia kannattamasta Karjalan palautusta. Asia saadaan näyttämään suppean sisäpiirin harjoittamalta taloudellisten etujen kähminnältä. Evakothan ovat jo saaneet hyvitystä menettämistään maista. Tietenkään korvaukset eivät olleet täysimääräisiä ja tuskin kotiseudun menetystä edes voi täysin korvata, vaikka annetaisiinkin vastaava maapala muualta, mutta joka tapauksessa ainakin jonkinlainen korvaus on saatu. Entä ovatko evakkojen perijät valmiita luopumaan tällä tavoin saaduista maistaan tai niiden myyntituloista, jotta korvattaisiin niiden suomalaisten maanomistajien menetykset, joiden tiluksista lohkottiin evakoille asutustilat? Jos tuolle linjalle lähdetään, ei riitelystä tule loppua; jos sille lähdetään ennenkuin Karjalaa on edes saatu takaisin, vain huononnetaan mahdollisuuksia saada se takaisin.
Karjalan palautus ei saa kaatua itsekkyyteen, keskinäiseen syyttelyyn ja käräjöintiin! Minä vetoan kaikkien osapuolten isänmaallisuuteen. Jätetään typerät tonttiriidat tämän asian ulkopuolelle. Sitten kun Karjala on saatu takaisin, on selkeintä että valtio ottaa sen hallintaansa. Halukkaille voidaan myöntää etuosto-oikeus sukunsa maihin, ja jos joku aivan välttämättä haluaa perätä oikeuksiaan lakituvassa, tehköön sen vasta silloin.