Karjala-keskustelu - henkistä masturbaatiota?

Niille, jotka haluaisivat Karjalan takaisin, keskustelun päämääränä pitäisi olla sellaisten ratkaisujen löytäminen, jotka olisivat hyväksyttäviä sekä Suomelle että Venäjälle. Niillä taas, jotka missään tapauksessa eivät halua Karjalaa takaisin, ei pitäisi olla suurempaa kiinnostusta koko aiheeseen; Karjala ei valitettavasti todellakaan ole tulossa takaisin sellaista vauhtia, että olisi syytä panikoida ja rynnätä torjumaan sitä. Ikävä kyllä Karjala-keskustelun todellisuus ei ole aivan näin rationaalinen.

Esimerkiksi en nyt valitse suomi24:ää, koska muissakin kokouksissa siellä keskustelu pysyttelee visusti kaiken arvostelun alapuolella, vaan KareliaForumin, jonka oikeasti pitäisi edistää palautusta. Ikävä kyllä
menneiden vuosien keskustelu vaikuttaisi juuri joutuneen bittien taivaaseen teknisten ongelmien takia, joten havainnollisia linkkejä menneen keskustelun päättömyyksiin ei voi antaa. Juuri ennen teknisten ongelmien ilmenemistä keskustelijat alkoivat itsekin huomata tilanteen järjettömyyden, mutta diagnoosi keskustelun ongelmasta oli väärä, eli keskustelun tasottomuuden luultiin johtuvan nimimerkillä kirjoittamisesta. Nimimerkillä kirjoittava ei voi nostaa syytettä kunnianloukkauksesta, se on totta. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että valehteleminen, typerä tunteisiin vetoava retoriikka ja herjaaminen olisivat hyvää keskustelukultturia, jos itse kirjoittaa omalla nimellään ja vastustaja nimimerkillä. Olettaisi, että keskustelija, joka pystyy perustelemaan mielipiteensä rationaalisesti, myös tekisi sen ihan nimimerkeistä riippumatta. Kaikki erittäin kyseenalaiseen kielenkäyttöön syyllistyneet palautuksen kannattajatkaan eivät sitäpaitsi ole kirjoittaneet omalla nimellään.

Keskustelu on oikeastaan rappeutunut kahteen erilaiseen mutta yhtäläisen hyödyttömään haaraan. Ensiksi on 'keskustelu' palautuksen vastustajien kanssa, jossa ei ole pienintäkään toivoa siitä, että kumpikaan osapuoli muuttaisi näkemyksiään. Irvokaimmillaan sitä edustaa vuodesta 2002 forumilla viihtynyt
trolli, joka pystyy saamaan koko keskustelun näyttämään tekoälykurssin harjoitustyöltä. Jos palautuksen kannattajat eivät olisi menneet niin täydellisen halpaan, trolli olisi häipynyt saman tien eikä olisi viihtynyt neljää vuotta. Toiseksi on 'keskustelu' jossa fanaatikot taputtelevat toisiaan selkään yhteisen oikeassaolon
merkeissä. Tuloksena on kollektiivinen harha, jossa kuvitellaan Karjalan palautuvan, kun Venäjä haastetaan johonkin mystiseen 'ihmisoikeustuomioistuimeen'. Tuomioistuinta ei ole, ei ole haastemiestä viemään haastetta Venäjälle eikä olisi ulosottomiestä hakemaan Karjalaa takaisin vaikka juttu voitettaisiin. Ja vaikka tuomioistuin olisikin, maailmanhistorian, tai vaikka vain Neuvostoliiton, ihmisoikeusrikkomusten joukossa Karjalan menetys olisi kuitenkin niin kärpässarjaa, ettei se ehtisi käsittelyyn vuosisatoihin.

Karjalan menetyksen ei tarvitse olla maailmanhistoriallinen ihmisoikeusloukkaus, että haluaisimme Karjalan takaisin, haluamme Karjalan takaisin yksinkertaisesti koska se on tärkeä meille. Karjala ei palaudu puhdasoppisella fanaattisuudella vaan älyllä ja rohkeilla poliittisilla aloitteilla. Periaatteeksi sopii sama, jolla
Konstantin Päts aikanaan loi itsenäisen Viron: "Peame tantsima kasvõi vanakuradi vanaemaga."

Ne leirit, ne leirit...

Kun tehdään "paljastuksia" suomalaisten Itä-Karjalassa ylläpitämistä vankileireistä, tuntuvat käsitteet menevän sekaisin. Käytetään mielellään sanaa keskitysleiri, jolla asiaan saadaan luotua melkoisen karmea sävy, koska lukija yhdistää sen mielessään Natsi-Saksan apokalyptisiin kuolemanlaitoksiin. Saksassakin oli eri tyyppisiä leirejä, tunnetuimpia tietysti ne suuret tuhoamisleirit, joihin kerättiin ihmisiä varta vasten tapettaviksi. Toinen laji keskitysleirejä olivat eri tasoiset pakkotyöleirit, joissa epäilemättä oli kova kuri ja ankeat oltavat, vaikkei kaasukammio välittömästi uhannutkaan. Neuvostoliitossa taas melkoinen osa valtakunnan lukemattomista pakkotyöleireistä oli pirullisesti suunniteltuja näännytysleirejä, joissa karuilla olosuhteilla, niukalla ravinnolla ja raskaalla työllä tieten tahtoen tapettiin suurin osa vangeista.
Ne leirit joihin suomalaiset keräsivät vankejaan eivät sentään olleet tuollaisia. Kansainvälisen Punaisen Ristin tarkastajatkin myönsivät, että olosuhteet huomioon ottaen suomalaiset kohtelivat vankejaan humaanisti. Myöskään ei liittoutuneilla sodan jälkeen ollut aihetta syyttää suomalaisia sotarikoksista. Mitä sotavankien ja vihollismaan siviiliväestön kohteluun tulee, ei suomalaisilla ole mitään häpeämistä edes länsiliittoutuneisiin verrattaessa - Neuvostoliitosta puhumattakaan.

Itä-Karjalan keskitysleirit, jälleen kerran

Jatkosodan aikainen miehityshallinto Itä-Karjalassa ja etenkin venäläissiviilien internointi kuuluvat Suomen historian valkoisiin läiskiin. Suomeksi: Niistä voi noin kerran vuosikymmenessä repiä otsikoita ja uskotella paljastaneensa jotain uutta. Valitettavasti jokainen sotaan osallistunut valtio harrasti vastaavia puuhia, useimmat vielä paljon pahemmassa muodossa. Toisaalta jälkeenpäin on syytä todeta, että Suomi epäilemättä toimi väärin, ja etenkin vuoden 1942 nälkäkatastrofi olisi pitänyt välttää. Jo vuonna 1918 nähtiin, mitä tapahtuu pahan elintarvikepulan oloissa vankileirille sullotuille ihmisille. 1942 sama pääsi tapahtumaan
paitsi sotavangeille ja internoiduille siviileille, myös esimerkiksi mielisairaaloiden potilaille, jotka
hekään eivät pystyneet hankkimaan lisäruokaa mustasta pörssistä ja olivat yhtä lailla alttiita pilkkukuumeelle ja muille nälkiintyneisiin ihmisiin ahtaissa oloissa iskeville tartuntataudeille.

Viimeksi Suomen Kuvalehti paljasti, että kuuluisa kuva Petroskoin keskitysleirin lapsista oli
lavastettu, ja että leireillä olleet tosiasiassa kuitenkin pääsivät vähemmällä kuin sisä-Venäjälle
evakuoidut ja joutuivat sen vuoksi sodan jälkeen vainotuiksi pettureina. Kumpikaan tieto
ei tietenkään ollut uutinen asiaan perehtyneille. Mielenkiintoista oli sen sijaan se, minkä nyt näin ensi kertaa painettuna: Edes Venäjän hallitus ei tue leireillä olleiden korvausvaatimuksia Suomelle,
koska rauhansopimus on lopullinen. Jos näin on, niin pulinat pois, sotakorvaukset on maksettu jo kauan sitten. Toisaalta, vaikka leireillä olleilla on selviä syitä liioitella kokemuksiaan, sekä petturuussyytteiden
vaimentamikseksi että korvauksien toivossa, Suomi epäilemättä toimi väärin. Jos rajasta voidaan
neuvotella, on toki voitava neuvotella myös korvauksista internoiduille, ja sama pätee tietysti
toisinpäin.

Karjala ym.

Kun puhutaaan viime sodissa menetettyjen alueiden takaisin saamisesta, käytetään usein ilmausta "Karjalan palautus" - ikään kuin olisi kysymys pelkästä Karjalasta eikä kaikista Neuvostoliiton ryöväämistä alueista. Tuskinpa Karjalan palautuksesta puhujat sentään ovat unohtaneet noiden muiden alueiden olemassaolon, he vain keskittyvät olennaiseen. Paitsi että "Karjala takaisin" on ilmaisuna nasevampi kuin jokin "luovutetut alueet takaisin", ovat nuo muut alueet Karjalaan verrattuina todellakin varsin vähäpätöisiä. Pinta-alansa, väestömääränsä, infrastruktuurinsa sekä historiallisen ja kulttuurisen painoarvonsa puolesta oli Karjala aivan omaa luokkaansa menetettyjen alueiden joukossa ja sen jääminen rajan taakse oli se varsinainen suuri ja korvaamaton menetys, jonka Stalinin rajapolitiikka Suomelle aiheutti. Jos muiden alueiden menettäminen merkitsikin Suomi-neidolle muutamien sormien ja varpaiden amputointia, niin Karjalan myötä raastettiin puoli sydäntä rinnasta.
Ei silti pidä unohtaa noita vaatimattomampiakaan alueita: Petsamoa, Sallaa ja itäisen Suomenlahden saaria, ja jos joskus päästään neuvottelemaan aluepalautuksista, täytyy nekin pitää mukana asialistalla.
Petsamo on - nikkelikaivosta lukuunottamatta - Venäjälle merkityksetöntä aluetta. Suomelle taas Petsamon takaisin saaminen merkitsisi yhteyden avautumista Jäämerelle ja satamaa sen rannalla. Saattaisivatpa jotkut kolttasaamelaisetkin vielä innostua palaamaan heimonsa entisille kotisijoille. Jos venäläiset olisivat muuten valmiita luopumaan Petsamosta, mutta eivät nikkelistä, voisi kaivoksen omistusjärjestelyistä sopia monellakin tavalla. Vaikka sitten pitäisivät venäläiset koko ehtyvän kaivoksen omistuksessaan, kunhan Petsamon muuten palauttavat.
Salla lienee kaikista menetetyistä alueista epämääräisin, vailla omaa selkeää identiteettiä, vain kaistale itäisen Metsä-Lapin korpea, jossa ei ole oikeastaan mitään erityistä. Komeaa seutuahan se on, ja sinnekin jäi monelta koti rajan taakse. Takaisin sopisi Sallakin saada. Venäläiset tuskin tarvitsevat Sallan aluetta, taisivat sen alun perin kaapata saadakseen Suomen rajan kauemmaksi Muurmannin radasta ja Kantalahdesta, millä seikalla ei ainakaan enää pitäisi olla mitään käytännön merkitystä.
Suomenlahden saaret - Suursaari, Seiskari, Lavansaari, Tytärsaari ja Pien-Tytärsaari - voivat olla vaikeampia takaisin saatavia. Itse saaret eivät ole alueina merkittäviä ja aseteknologian kehitys on aikoja sitten tehnyt ne tarpeettomiksi Pietarin puolustuksessa, mutta venäläisten voi olla vaikea hyväksyä saarten myötä pitkälle siirtyvää aluevesirajaa. Venäjällähän on aina ollut traumaattinen suhde merelle pääsyyn, ja nyt kun Baltian maat ovat vapautuneet, joutuu Venäjän laivasto muutenkin taas seilaamaan tässä "suomalaisten lätäkössä", kuten Molotov aikoinaan asian ilmaisi.Venäjän neurooseista huolimatta pitäisi kaikki menetetyt saaret ainakin pyrkiä saamaan takaisin, mutta jos tinkiä täytyy, niin Suursaari vähintään.