Jalat tukevasti irti maasta

ProKarelia on valitettavasti taas julkistanut kannaonoton, jota on pakko kommentoida. (Kommentoitavat katkelmat eivät välttämättä ole samassa järjestyksessä kuin alkutekstissä.)

Suomen Karjalasta luopumispäätökset eivät ole virallisia

Oikeudessakin voidaan joitain asioita sovitella, mutta lähtökohtana on aina koko rikoksen selvittäminen ja korjaaminen. On rikoksia, joissa ei sovitella. Henkeen kohdistuneet rikokset tuomitaan, eikä niissä lähdetä miettimään etukäteen, voitaisiinko vaikka 1/3 uhreista jättää rangaistuksen määrittämisessä ulkopuolelle.

Oikeusvaltiona melkoisen outo lintu on sellainen maa, joka päättää, että jätetään nyt nämä rikokset kokonaan tutkimatta ja tuomitsematta, kun tuo rikoksentekijä on noin suurikokoinen. Tosin näin näyttää tähän saakka Suomen valtionhallinto ja oikeuslaitos Karjalan kysymystä tarkastelleen.

Erikoisinta tässä on se, ettei aluepäätöksiä ole tehty virallisesti. Suomesta ei tiettävästi löydy ainuttakaan poliittista virallista päätöstä siitä, ettei palautus kuulu ohjelmaan, ellei sellaiseksi lueta kiertoilmaisua, ettei Suomella ole mitään aluevaatimuksia Venäjältä. Mistä pöytäkirjasta tämä ilmaisu perusteluineen ja päätöksineen löytyy? Entä eduskunnan päätös maa-alueen menetyksestä?

Käsittämätöntä tekstiä. Tässä on nyt kerta kaikkiaan kysymys asioista, joita ei voi käsitellä oikeudessa eikä sinne kuuluvin käsittein. Eduskunnan päätökset maa-alueen menetyksestä löytyvät eduskunnan hyväksymistä rauhansopimuksista. Sen jälkeen ei todellakaan tarvitse tehdä äätösä, että palautus ei kuulu ohjelmaan. Vain palautuksen kuulumisesta ohjelmaan pitäisi päättää.

Jo edellisen perusteella on selvää, että neuvottelujen lähtökohtana voi olla vain Tarton rauhan 1920 rajojen palauttaminen. Ne olivat itsenäisen Suomen ja Neuvostoliiton kohtuullisen yksimielisesti ja ilman sodanuhkaa sovitut rajat, jotka oli tarkoitettu ikuisiksi ajoiksi. Neuvostoliiton ikuisuus kesti vajaa parikymmentä vuotta.

Jos koko alue ei ole neuvottelujen lähtökohtana, tehdään perustavaa laatua oleva oikeusloukkaus niitä kohtaan, joiden maa-alueet jäisivät edelleen Venäjän hallintaan. Samalla luotaisiin vahva pohja konfliktin jatkumiselle.

Toki se voi olla neuvottelujen lähtökohtana, mutta entä jos Venäjä ei suostu siihen, mutta suostuisi pienemmän alueen palauttamiseen? Käsketäänkö pitää samantien koko Karjala? Jos Karjala palautetaan, se palautetetaan Suomelle, ja Suomen, demokraattisten valtioelimiensä kautta on päätettävä palautussopimuksen hyväksymisestä. Jos koko aluetta ei palauteta, tulokseen on tietenkin lupa olla tyytymätön, mutta sen väittäminen oikeusloukkaukseksi on mieletöntä. Jos joku siinä tilanteessa lähtee jatkamaan 'konfliktia', asia kuuluu poliisille ja oikeuslaitokselle.

Etukäteistinkiminen alueista on koomista

Mikäli Suomi esittäisi Venäjälle rajaneuvotteluja, joissa se itse valmiiksi tinkisi alueesta, se ilmeisesti tuottaisi venäläisille hersyvät naurut. Kun uhri ja saamamies etukäteen itse tinkii vaatimuksistaan, ennen kuin mitään neuvotteluja on edes aloitettu, on tilanne koominen ja traaginen.

Millä lihaksilla me voisimme vaatia Venäjältä mitään. Venäjä pitää saada kiinnostumaan neuvotteluista, ja sitä voi edistää vain laskemalla vaatimuksia ja nostamalla omia tarjouksia. Koska Suomikaan ei ole kovin kiinnostunut asiasta, myöskään Suomen suuntaa ei pitäisi heitellä huolettomia vaatimuksia.

Jos neuvotteluissa tullaan siihen tulokseen, että jokin alue jäisi Venäjän haltuun, on samantien neuvoteltava pois jäävää aluetta vastaava korvaus. Se korvaus ei voi olla samanlainen kuin ennen talvisotaa ollut Neuvostoliiton ehdotus, jossa kukoistava kaupunkialue haluttiin vaihtaa huonosti hoidettuun metsäalueeseen. Suomi ei ole joustamaton neuvottelija, joten ratkaisumahdollisuuksia korvaavien alueitten suhteen varmasti löytyy.

Kukoistava kaupunkialue? Karjalassa ei ennen sotia ollut muita kaupunkeja kuin Viipuri, Käkisalmi ja Sortavala. Nyttemmin toki on, mutta sen kukoistuksen kanssa on niin ja näin. Neuvostoliiton ehdotuksen vika ei ollut alueissa, vaan siinä, että vaihto olisi katkaissut Suomen pääpuolustuslinjan, ja sopimuskumppani oli perin epäluotettava. Venäjä olisi vielä Talvisodan jälkeen voinut estää Jatkosodan, jos se olisi jättänyt rajan Viipurin itäpuolelle. Kaikki alueet eivät todellakaan ole yhtä arvokkaita.

Omien maitten ostaminen on järjetöntä

Ehkä kaikkein typerryttävin ehdotus on pakkoluovutettujen maitten takaisinostaminen. On vaikea löytää sellaiseen toimenpiteeseen mitään logiikkaa. Miksi me ostaisimme omat alueemme takaisin? Ne alueet kuuluvat meille kansainvälisten sopimusten mukaisesti.

Ehkä siksi, että ne kansainväliset sopimukset eivät enää ole voimassa, eikä Venäjä varmaankaan palauta mitään pelkästään kiltteyttään. ProKarelia jauhaa aina win-win -ratkaisuista, mutta ei ole tosissaan esittänyt mitään, mitä Venäjä hyötyisi palautuksesta. Maksu olisi suoraviivainen tapa tuottaa sitä hyötyä.

PS. ProKarelian reformisuunnitelmassa oli suosiolla jätetty Terijoki ympäristöineen palautuksen ulkopuolelle, mutta ProKarelia olikin silloin vielä järkevien ihmisten johtama.