Paniikkia ja vainoharhoja

Kuten aikaisemmin tuli kerrottua, anonyymi käyttäjä koneelta fwns5.eduskunta.fi kiirehti poistamaan Wikipediasta tiedon erään tietyn asianajajan idioottimaisesta yrityksestä nostaa kunnianloukkaussyyte hänen bisneksiään kriittisesti käsitelleestä blogikirjoittelusta. No, nyttemmin sekä kyseisen asianajajan yritys kumota KKO:ssa sotasyyllisyystuomioita, että yritys palauttaa tontti Viipurista entisen omistajan perilliselle, ovat päättyneet juuri niinkuin kunnianloukkauksesta syytetty bloginpitäjä ennusti. Eduskunnan tuntematon on yrittänyt tarmokkaasti pitää tämän tosiasian poissa Wikipediasta, ja onnistunut jo ylittämään keskustelun sensuurikynnyksenkin:

Erikoista että Kemppinen vaivautuu tai alentuu tällaiseen yhden toisinjattelijan solvaamiseen. Se on selitettävissä vain sillä, että hän on 60-lukulainen, suomettunut vanha pieru. Ei siedä toisinajattelua ja yrittää saada äärivasemmistolaiseen touhuunsa mukaan kaikki hinnalla millä hyvänsä.

Kemppinen tuskin on äärivasemmistolainen, eikä ole solvannut ketään. Ainoastaan sanonut ääneen sen että asianajan jutut ovat alusta lähtien epäonnistumaan tuomittuja, ja asiakkaita kustaan linssiin. Jos näin ei olisi, asianajaja ei olisi tarvinnut mitään kunnianloukkausyytteitä, pelkkä oikeusjutun voittaminen olisi riittänyt nolaamaan Kemppisen julkisesti ja tekemään asianajajasta kuuluisan.

Ehkä tuollaista soopaa suoltavien kannattaisi pitää vähän pienempää suuta solvaamisesta ja kunnianloukkauksista.

Noni, mitä minä sanoin

Kuten minä aivan äsken ennustinkin, EIT heitti suomalaisen omaisuudenpalautusjutun roskikseen. ProKarelian oli vielä kesällä varsinaisen harhaisen voitonvarma:

Omistusoikeudessa EIT ja Suomen päättäjät napit vastakkain

Tämä merkitsee sitä, että juridisella puolella EIT:n tuomarit ja Suomen korkeimmat päättäjät ovat napit ja mielipiteet vastakkain siitä, mikä on oikeus. Taitaa presidentillä ja pääministerillä olla heikkotasoisia neuvonantajia, kun käsitysero aivan perusihmisoikeuksien osalta on noin suuri.

Nyt sitten on aivan eri kellossa:

EIT hyväksyi Venäjän kannan oikeusloukkauksessa

EIT:n päätös 10.10.2008 oli tämän farssin jatkoa. Silvennoinen toteaa päätöksestä: ”Päätös on EIT:n tapaan lyhyt ja mitään sanomaton. Siinä todetaan ainoastaan, ettei valituksessa ilmennyt ihmisoikeuksien loukkausta. EIT siten hyväksyi Venäjän oikeuslaitoksesta tulleen vastauksen, jonka mukaan tämä Viipurin tonttikiista on julkisen kansainvälisen oikeuden (public international law) asia.”

Niinhän se on. Asia on ratkaistu Suomen ja Neuvostoliiton välisissä sopimuksissa, ennen kuin kumpikaan osapuoli oli allekirjoittanut Euroopan ihmisoikeussopimusta.

Nyt ollaan siinä tilanteessa, jonka ennustin jo pari vuotta sitten: ProKarelia on pannut koko arvovaltansa sellaisten tulkintojen taakse, joita mikään tuomioistuin ei tunnusta. Tästä farssista ovat hyötyneet vain Venäjä, ja muuan ahne asianajaja. Nyt alkaisi todella olla aika hakea kunnalliskodista uudet miehet palauttamaan Karjalan palautus järjelliseltä näyttäväksi projektiksi.

Olisikohan aika pikku hiljaa ajatella pikkuisen?

Viime vuoden tammikuussa eräs tunnettu blogaaja kirjoitti:

Toiseksi: sotasyyllisyysoikeuden tuomiota ei voi purkaa korkeimman oikeuden päätöksellä.

Jos rangaistustuomiot haluttaisiin purkaa, siitä olisi säädettävä laki - samanlainen kuin sodan päätyttyä "liittoutuneiden hyväksi toimineiden henkilöiden" päästämiseksi vankiloista ja turvasäilöistä.
---
Soltasyyllisyysoikeuden ei ole edes väitetty toimineen vastoin sitä erikoislakia, jolla Ryti ja ne muut tuomittiin. Kysymys ei siis koskaan ole ollut lain oikeasta tulkinnasta. Puhetta on ollut lain "oikeudettomuudesta", joka ei kai voi tarkoittaa muuta kuin perustuslain vastaisuutta tai sanotaan nyt yleisten oikeusperiaatteiden vastaisuutta, vaikka ei se 1940-luvulla ollut peruste jättää lakia soveltamatta.

Voisiko korkein oikeus todeta perustuslain säätäisjärjestyksessä annetun lain perustuslain vastaiseksi?

Ei voisi.

Sellaisessa tilanteessa ainoa keino on uusi laki.

Sellainen tilanne ei kuulu tuomioistuimelle.

No, nyt tuli sitten korkeimman oikeuden hylkäävä päätös:

Korkein oikeus (KKO) on tänään antanut päätöksen, jonka mukaan sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä annetun tuomion purkaminen ei kuulunut KKO:n toimivaltaan. Tuomio oli annettu muun ohella ministerinä toimineelle Väinö Tannerille helmikuussa 1946.

KKO katsoi päätöksessään, että sotasyyllisyysoikeuden perustaminen ja sotaan syyllisinä pidettyjen rankaiseminen tapahtui sellaisista lähtökohdista ja sellaisissa olosuhteissa, joita on pidettävä poikkeuksellisina.

Sotaan syyllisten rankaisemiseksi säädettiin erityislaki. Lakiin ei sisältynyt säännöstä, jonka mukaan sotasyyllisyysoikeuden tuomioon olisi mahdollista hakea muutosta. KKO vastusti lain säätämistä vuonna 1945 antamassaan lausunnossa.

Poikkeuksellisen taustan vuoksi ei KKO:n mukaan ollut perusteltua ryhtyä jälkikäteen tarkastelemaan tuomiota ja siihen johtanutta menettelyä yleisten tuomionpurkua ja kantelua koskevien säännösten pohjalta.

Se siitä. Tässä asiassa ei ole enää oikeusasteita käytettävissä. Oikeusjuttu ei ole edistänyt Karjalan palautusta pätkääkään. Ainoa hyötyjä on sopan keittänyt asianajaja, joka tähän mennessä ei ole voittanut ainoatakaan aihepiiriin liittyvää juttua. Lisää häviöitä lienee tulossa hyvinkin pian, sillä EIT on jo tyrmännyt nykyisen Puolan alueelta tulleiden evakoiden rahastusyrityksen:

55. The Court’s jurisdiction ratione temporis covers only the period after the date of ratification of the Convention or its Protocols by the respondent State. From the ratification date onwards, all the State’s alleged acts and omissions must conform to the Convention or its Protocols and subsequent facts fall within the Court’s jurisdiction even where they are merely extensions of an already existing situation (see, for example, Broniowski v. Poland [GC], (dec.), no. 31443/96, § 74 et seq., ECHR 2002-X, with further references).

Accordingly, the Court is competent to examine the facts of the present case for their compatibility with the Convention only in so far as they occurred after 10 October 1994, the date of ratification of Protocol No. 1 by Poland. It may, however, have regard to the facts prior to ratification inasmuch as they could be considered to have created a situation extending beyond that date or may be relevant for the understanding of facts occurring after that date (ibid.).

56. A continuing violation of the Convention – a situation which originates before the entry into force of the Convention but continues after this date – has effects on the temporal limitations of the Court’s jurisdiction. In particular, such situations as a continuing and total denial of access to and control, use and enjoyment of property as well as any compensation for taking property may fall within this notion, even if they stemmed from events or laws that occurred before the ratification of the Convention or the Protocol (see, inter alia, Loizidou v. Turkey (merits and just satisfaction) judgment of 18 December 1996, Reports of Judgments and Decisions 1996-VI, § 41 et seq.; and Cyprus v. Turkey [GC] no. 25781/94, §§ 187-189, ECHR 2001-IV).

57. However, as the Court has consistently held, in particular in the context of expropriation measures effected in connection with the post-War regulation of ownership relations, the deprivation of ownership or another right in rem is in principle an instantaneous act and does not produce a continuing situation of “deprivation of a right” (see, among many other authorities, Malhous v. the Czech Republic [GC] (dec.) no. 33071/96, ECHR 2000-XII; Smoleanu v. Romania, no. 30324/96, 3 December 2002, § 46; Bergauer and Others v. the Czech Republic (dec.), no. 17120/04, 4 May 2004; and Von Maltzan and Others v. Germany [GC] (dec.), nos. 71916/01, 71917/01 and 10260/02, § 74, ECHR 2005-V).

EIT:n jälkeen ei ole enää oikeusasteita. Ehkä sen tappion jälkeen joku alkaa ajatella, kannattaako kyseiselle asianajajalle enää lahjoittaa rahaa toivottomien juttujen ajamiseen. ProKarelian puolestaan täytyy alkaa vakavasti pohtia uskottavuutensa palauttamista.

Jalat tukevasti irti maasta

ProKarelia on valitettavasti taas julkistanut kannaonoton, jota on pakko kommentoida. (Kommentoitavat katkelmat eivät välttämättä ole samassa järjestyksessä kuin alkutekstissä.)

Suomen Karjalasta luopumispäätökset eivät ole virallisia

Oikeudessakin voidaan joitain asioita sovitella, mutta lähtökohtana on aina koko rikoksen selvittäminen ja korjaaminen. On rikoksia, joissa ei sovitella. Henkeen kohdistuneet rikokset tuomitaan, eikä niissä lähdetä miettimään etukäteen, voitaisiinko vaikka 1/3 uhreista jättää rangaistuksen määrittämisessä ulkopuolelle.

Oikeusvaltiona melkoisen outo lintu on sellainen maa, joka päättää, että jätetään nyt nämä rikokset kokonaan tutkimatta ja tuomitsematta, kun tuo rikoksentekijä on noin suurikokoinen. Tosin näin näyttää tähän saakka Suomen valtionhallinto ja oikeuslaitos Karjalan kysymystä tarkastelleen.

Erikoisinta tässä on se, ettei aluepäätöksiä ole tehty virallisesti. Suomesta ei tiettävästi löydy ainuttakaan poliittista virallista päätöstä siitä, ettei palautus kuulu ohjelmaan, ellei sellaiseksi lueta kiertoilmaisua, ettei Suomella ole mitään aluevaatimuksia Venäjältä. Mistä pöytäkirjasta tämä ilmaisu perusteluineen ja päätöksineen löytyy? Entä eduskunnan päätös maa-alueen menetyksestä?

Käsittämätöntä tekstiä. Tässä on nyt kerta kaikkiaan kysymys asioista, joita ei voi käsitellä oikeudessa eikä sinne kuuluvin käsittein. Eduskunnan päätökset maa-alueen menetyksestä löytyvät eduskunnan hyväksymistä rauhansopimuksista. Sen jälkeen ei todellakaan tarvitse tehdä äätösä, että palautus ei kuulu ohjelmaan. Vain palautuksen kuulumisesta ohjelmaan pitäisi päättää.

Jo edellisen perusteella on selvää, että neuvottelujen lähtökohtana voi olla vain Tarton rauhan 1920 rajojen palauttaminen. Ne olivat itsenäisen Suomen ja Neuvostoliiton kohtuullisen yksimielisesti ja ilman sodanuhkaa sovitut rajat, jotka oli tarkoitettu ikuisiksi ajoiksi. Neuvostoliiton ikuisuus kesti vajaa parikymmentä vuotta.

Jos koko alue ei ole neuvottelujen lähtökohtana, tehdään perustavaa laatua oleva oikeusloukkaus niitä kohtaan, joiden maa-alueet jäisivät edelleen Venäjän hallintaan. Samalla luotaisiin vahva pohja konfliktin jatkumiselle.

Toki se voi olla neuvottelujen lähtökohtana, mutta entä jos Venäjä ei suostu siihen, mutta suostuisi pienemmän alueen palauttamiseen? Käsketäänkö pitää samantien koko Karjala? Jos Karjala palautetaan, se palautetetaan Suomelle, ja Suomen, demokraattisten valtioelimiensä kautta on päätettävä palautussopimuksen hyväksymisestä. Jos koko aluetta ei palauteta, tulokseen on tietenkin lupa olla tyytymätön, mutta sen väittäminen oikeusloukkaukseksi on mieletöntä. Jos joku siinä tilanteessa lähtee jatkamaan 'konfliktia', asia kuuluu poliisille ja oikeuslaitokselle.

Etukäteistinkiminen alueista on koomista

Mikäli Suomi esittäisi Venäjälle rajaneuvotteluja, joissa se itse valmiiksi tinkisi alueesta, se ilmeisesti tuottaisi venäläisille hersyvät naurut. Kun uhri ja saamamies etukäteen itse tinkii vaatimuksistaan, ennen kuin mitään neuvotteluja on edes aloitettu, on tilanne koominen ja traaginen.

Millä lihaksilla me voisimme vaatia Venäjältä mitään. Venäjä pitää saada kiinnostumaan neuvotteluista, ja sitä voi edistää vain laskemalla vaatimuksia ja nostamalla omia tarjouksia. Koska Suomikaan ei ole kovin kiinnostunut asiasta, myöskään Suomen suuntaa ei pitäisi heitellä huolettomia vaatimuksia.

Jos neuvotteluissa tullaan siihen tulokseen, että jokin alue jäisi Venäjän haltuun, on samantien neuvoteltava pois jäävää aluetta vastaava korvaus. Se korvaus ei voi olla samanlainen kuin ennen talvisotaa ollut Neuvostoliiton ehdotus, jossa kukoistava kaupunkialue haluttiin vaihtaa huonosti hoidettuun metsäalueeseen. Suomi ei ole joustamaton neuvottelija, joten ratkaisumahdollisuuksia korvaavien alueitten suhteen varmasti löytyy.

Kukoistava kaupunkialue? Karjalassa ei ennen sotia ollut muita kaupunkeja kuin Viipuri, Käkisalmi ja Sortavala. Nyttemmin toki on, mutta sen kukoistuksen kanssa on niin ja näin. Neuvostoliiton ehdotuksen vika ei ollut alueissa, vaan siinä, että vaihto olisi katkaissut Suomen pääpuolustuslinjan, ja sopimuskumppani oli perin epäluotettava. Venäjä olisi vielä Talvisodan jälkeen voinut estää Jatkosodan, jos se olisi jättänyt rajan Viipurin itäpuolelle. Kaikki alueet eivät todellakaan ole yhtä arvokkaita.

Omien maitten ostaminen on järjetöntä

Ehkä kaikkein typerryttävin ehdotus on pakkoluovutettujen maitten takaisinostaminen. On vaikea löytää sellaiseen toimenpiteeseen mitään logiikkaa. Miksi me ostaisimme omat alueemme takaisin? Ne alueet kuuluvat meille kansainvälisten sopimusten mukaisesti.

Ehkä siksi, että ne kansainväliset sopimukset eivät enää ole voimassa, eikä Venäjä varmaankaan palauta mitään pelkästään kiltteyttään. ProKarelia jauhaa aina win-win -ratkaisuista, mutta ei ole tosissaan esittänyt mitään, mitä Venäjä hyötyisi palautuksesta. Maksu olisi suoraviivainen tapa tuottaa sitä hyötyä.

PS. ProKarelian reformisuunnitelmassa oli suosiolla jätetty Terijoki ympäristöineen palautuksen ulkopuolelle, mutta ProKarelia olikin silloin vielä järkevien ihmisten johtama.

Sarjassamme käsittämättömiä ideoita

Nord Stream -kaasuputken vetäminen Itämeren pohjaan ei vaikuta mitenkään loistoidealta, Suomella, Virolla ja Ruotsilla on asiasta ihan perusteltua sanomista. Aluepalautus ry:n suunnalta tullut idea hankkeen torpedoimiseksi on kuitenkin omaa luokkaansa:

Anonyymit suomalaiset 'liikkeenharjoittajat' ovat jättäneet valtaushakemuksen Helsingin edustalle kaasuputken reitille, ja kuvittelevat voivansa sen perusteella kieltää putken rakentamisen ja saavansa siihen apua poliisilta ja armeijalta. Hakemuksen jättäjiä edustaa entuudestaan tuttu asianajaja, joka on ennenkin lukenut lakeja ja sopimuksia kuin piru Raamattua. Kaivoslakia täytyy todellakin lukea sangen luovasti, jos siitä saa ulos moisen tulkinnan.

Valtaajalla on oikeus tässä luvussa säädetyillä ehdoilla toimittaa valtausalueella tutkimustyötä esiintymän laadun ja laajuuden selvittämiseksi sekä tarpeen mukaan käyttää alueen ulkopuolellakin maata teitä sekä voima-, vesi- ja muita johtoja varten.

Ei mitään mainintaa "yksinoikeudesta". Juttu lentää roskikseen, Karjalan palauttajat leimautuvat jälleen kerran idiooteiksi, ja asianajaja itkee koko matkan pankkiin. Venäjä tuskin vaivautuu edes ärsyyntymään.

Pakollinen vitsi: Mies tulee aivokauppaan.

-Onko teillä insinöörin aivoja?
-Kyllä on.
-Mitä ne maksavat?
-10 euroa gramma.
-Entä onko asianajajan aivoja ja mitä ne maksavat?
-Kyllä on, ne maksavat1000 euroa gramma.
-Kuinka ne voivat olla niin hirveän kalliita?
-Tietäisitte, miten monta asianajajaa täytyy tappaa, että saisi gramman aivoja.

PS Nyt Prokareliakin meni sitten julkaisemaan tämän 'uutisen'.