Helsingin Sanomissa spekuloitiin tänään siitä kuinka Petsamon säilyminen Suomella olisi antanut meille Jäämerelle pääsyn lisäksi myös kelpo siivun Fedinskin matalikolla sijaitsevasta öljykentästä. Artikkelin lopussa toimittaja kuitenkin otti pakkia - ikään kuin haluten sanoutua irti moisista visioista - kauhistellen kuinka hirveä rasite Murmanskin liepeille ulottuva Petsamon kaistale olisi ollut kylmän sodan aikana ja kuinka paljon se olisi lisännyt presidentti Kekkosen muutenkin suuria vaikeuksia - eikä se öljykään sitä paitsi tekisi onnelliseksi. Tietysti on täysin mahdollista, että Neuvostoliitto olisi voinut kehittää joitain ongelmia tuollakin suunnalla, mutta sanottakoon vielä kerran sama asia, joka tässä blogissa on aiemminkin mainittu: Jos Neuvostoliitto/Venäjä päättää heittäytyä hankalaksi, se tekee sen riippumatta siitä, missä raja sillä hetkellä sattuu kulkemaan. Aina voidaan esittää vaatimuksia ja keksiä niille perusteluja, ja aina voidaan väittää, että rajan läheisyys on uhka mille tahansa sen takana olevalle kohteelle.
Tuo Hesarin artikkelin loppulatistus tuo mieleeni monia vastaavia kommentteja ja kirjoituksia, joihin olen vuosien varrella eri yhteyksissä törmännyt. Niille on yhteisenä nimittäjänä pyrkimys esittää nykyinen tilanne ainoana mahdollisena, luonnollisena ja suorastaan itsestään selvänä, ja vaikka myönnettäisiinkin, että se on saatu aikaan väkivaltaisesti ja epäoikeudenmukaisesti, on se sittenkin pitemmän päälle parempi kuin mikään muu vaihtoehto. Tietoisen poliittisen manipuloinnin lisäksi tuollaiselle asenteelle tuntuu olevan syynä ihmisten yleinen psykologinen taipumus tehdä välttämättömyydestä hyve sekä yleissivistyksen ja historiantajun puutteesta johtuva sortuminen anakronismeihin.
Tyylipuhtaana esimerkkinä anakronistisesta harhasta voisi pitää vaikka sitä, kun olen kuullut joidenkin luovutetulla alueella käyneiden ihmisten selittäneen kuinka nykyinen raja on osunut ihan oikealle paikalleen, koska sen takana vallitsee niin kovasti erilainen tunnelma. Tuosta erilaisesta tunnelmasta on minullakin kokemusta, mutta ei varmasti ollut vielä syksyllä 1939 tohmajärveläisellä talonpojalla, jonka pihamaan läpi raja muutaman kuukauden kuluttua kiskaistiin. Suomen nykyinen kaakkoisraja ei todellakaan ole asettunut luonnostaan kahden erillisen maailman välille, vaan vihamielinen valloittaja veti sen väkisin läpi umpisuomalaisen maaseudun, halki pitäjien ja kylien, pihojen ja peltojen, katkaisten tiet, radat ja Saimaan kanavan.
Tarkoituksellisen poliittisen manipuloinnin ja naiivin jälkiviisauden - vai pitäisikö sanoa jälkityhmyyden - erottaminen ei aina ole helppoa, ja monesti ne kietoutuvatkin toisiinsa monimutkaisena vyyhtenä. Poliittisten suhdanteiden aiheuttama ylivarovaisuus, mielikuva nykyisen tilanteen iänkaikkisesta itsestäänselvyydestä ja aikakauden yleinen asenneilmasto voivat saada suunnilleen järkevätkin ihmiset esittämään kummallisesti painottuneita käsityksiä ja luoda tabu-aiheita, suuria sokeita pisteitä. Vieläkin enemmän kuin Petsamo tai Karjala, olivat Viro ja muut Baltian maat Suomessa koko neuvostovallan ajan tuollainen sokea piste, josta ei juuri mitään tiedetty eikä ainakaan julkisuudessa kuullut puhuttavan kovinkaan monta tolkullista sanaa. Kommunistipropaganda oli tietysti ihan oma tragikoominen lukunsa, mutta muistan kuinka asiallisissakin kirjoissa Baltian maiden historiaa käsiteltiin suorastaan johdonmukaisena alkusoittona väistämättömälle neuvostotasavalloiksi muuttumiselle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeistä itsenäistymistä luonnehdittiin mielellään jotenkin väkinäiseksi ja vahingossa tapahtuneeksi, valtioita keinotekoisiksi ja liian pieniksi, 30-luvun äärioikeistolaiset autoritääriset hallitukset toki aina muistettiin mainita, mutta huomioimatta melkoisia aste-eroja verrattuna varsinaisiin fasisteihin ja natseihin. Tietenkään ei muistettu kertoa, että Viron diktaattori Konstantin Päts ei edes ollut mikään äärioikeistolainen, vaan edusti keskustalaista talonpoikaispuoluetta ja oli ottanut erityisvaltuuksia nimenomaan estääkseen äärioikeistolaisten vapsien vallankaappauksen ja että Viro oli 30-luvun loppua kohti jo hyvää vauhtia palaamassa parlamentaariseen järjestelmään. Poliittisen tarkoituksenmukaisuuden ja naiivin jälkityhmyyden yhdistelmällä saatiin Baltian maat näyttämään elinkelvottomilta fasistidiktatuureilta, ja annettiin vähintäänkin implisiittisesti ymmärtää, että niille oli ihan oikein ja lopulta parastakin, että suuri ja mahtava Neuvostoliitto korjasi mokomat surkeat rääpäleet isälliseen huomaansa.
No comments:
Post a Comment