Kekkonen ja Karjala

Karjalan palautuksen vastustajat ovat niin monta kertaa turhaan lausuneet Urho Kaleva Kekkosen nimeä, että on syytä käsitellä vähän laajemminkin Kekkosen suhdetta Karjalan palautukseen. Antakaamme puheenvuoro hovihistorioitsija Juhani Suomelle:

"Edelliseen kytkeytyen Kekkonen vaali yhä ajatusta itärajan korjauksista äärimmäisenä tavoitteenaan valloitetun Karjalan palauttaminen. Se lepäsi yhä 'raskaana hänen sydämellään'. Siksi hän ei voinut hyväksyä neuvostoliittolaisten viljelemää käsitystä Viipurista 'vanhana venäläisenä kaupunkina'.

Kansainvälisen jännityksen kiristyminen ei Kekkosen optimismia horjuttanut, etenkään kun hän uskoi,
että Karjalan osalta 'voi olla, että huonot ajat ovat meille otollisemmat kuin hyvät ajat'. Eikä hän näytä liiemmälti panneen painoa sillekään, että neuvostojohto aika ajoin uhitteli 2. maailmansodan rajojen muuttamisyritysten merkitsevän sotaa. Olihan Hrushtshevin taipuminen kompromissiin Saimaan kanavasta jo osoittanut, ettei näiden puheiden osoite ollut Suomessa.

Lupaavia näkymiä avasi Hrushtshevin vuoden 1963 lopulla julkistama ehdotus aluekiistojen solmimisesta rauhanomaisin keinoin neuvotteluteitse. Samoihin aikoihin pääministeri tunnusti Zavidovossa metsästysretken jälkeen nautitun lounaan välittömän tunnelman herkistämänä:'Me olemme ryöstäneet Suomelta Karjalan, joka oli sen vilja-aitta.' Jopa konkreettisia odotuksia viritti Hrushtshevin vävyn, Izvestijan päätoimittajan Suomen-vierailu elokuussa 1963. Tervehdyskäynnillä Tamminiemessä hän kertoi avomielisesti, ettei Neuvostoliitto tarvinnut Viipuria. Kun Kekkonen välittömästi ehdotti alueen palauttamista, ei vieras sitä torjunut, vaan vihjaisi, että se saattaisi käydä päinsä sopivaa Saksan-kysymyksessä saatavaa korvausta vastaan. Kekkonen painoi tämän visusti korvansa taakse ja palasi asiaan myöhemmin uudelleen, kun Saimaan kanava -ratkaisu ei näyttänyt johtavan hänen toivomiinsa tuloksiin."