Nykyajan karjalaisaktivismi, mitä ihmettä?

Nettijulkisuudessa on alkanut näkyä omituinen ilmiö, jossa karjalaisuus nähdään nimenomaan karjalankielisyytenä ja ortodoksisuutena ja selkeästi erillisenä suomalaisuudesta. Ensi silmäyksellä se vaikuttaa vain wokeilulta, jota ei voi parodioida. Olen aikuisten oikeesti nähnyt keskustelua siitä, miten suomalaisen tulee toimia syödessään karjalanpiirakoita, että ei syyllistyisi kulttuuriseen omimiseen.  Toisaalta, takana saattaa olla määrätietoisempikin yritys sotkea asioita.

Sota ei myöskään ole parantanut keskusteluilmapiiriä Suomen puolella. Vanhat sotatraumat nostavat päätään ja russofobia sen mukana. Russofobialla on pitkät perinteet karjalaisten suomalaistamisessa ja kulttuurin riistämisessä. Karjalaisten ’’siistiminen’’ alkukantaisista suomalaiseen ihannemuottiin sopiviksi on jättänyt syvät arvet, jotka eivät ole lähelläkään umpeutumista. Liika venäläisyys ja ortodoksisuus on pitänyt kitkeä pois, jotta sovimme silloiseen ja nykyiseenkin katukuvaan.

Kun näkee joka päivä sosiaalisen median kanavissa viliseviä r-slurreja, tuo se turvattomuuden tunteen mukanaan. Itselläni lisääntynyt russofobia on vaikuttanut siihen, etten uskalla kulkea kansanpuku päällä julkisilla paikoilla, sillä se tekee minusta näkyvän. Heti sen jälkeen, kun olen saanut rakennettua suhdetta ja parannettuani juurieni katkeamiseen liittyviä haavoja, on taas aika kätkeä osa minusta suojellakseni itseäni.

’’Karjala takaisin’’ -huudahdusta kuulee nyt myös enemmän kuin hetkeen. Siitä on tullut osa suomalaista isänmaallisuutta. Kuitenkin sen pohjalla on niin karelianismin kuin sodan jälkeisen rakentamiskertomuksen vahva omistajuuden tunne karjalaisuuteen. ”Karjala takaisin, vaikka väkisin” voi tuntua suomalaisesta hassun hauskalta (känni)huudahdukselta, mutta karjalaisena se toistaa vain samaa poliittista kaavaa, jossa meidän roolimme on ollut vain selviytyä. Sota ennen ja sota nyt toiseuttaa meidät toisten kansojen omaisuudeksi, ja yhteisömme revitään irti toisistaan ja piilotetaan.

 

 Minulle ei tule ensimmäiseksi mieleen pitää karjalaiseen kansanpukuun pukeutunutta ihmistä putinistina. Sen sijaan se kyllä tulee välittömästi mieleen jos joku puhuu russofobiasta. Karjalan palautuksesta puhuttaessa on aina ollut kysymys ennen kaikkea Viipurista, Sortavalasta ja Käkisalmesta. Suurin osa evakoista tuli tuolta alueelta, eikä ollut sen enempää karjalankielistä kuin ortodoksistakaan. Ovatko tällaiset jutut vain wokea hölmöyttä, vai onko tarkoitus jonkinlaisella informaatiovaikuttamisella sotkea sekä puheita Karjalan palautuksesta että mahdollista Karjalan tasavallassa esiintyvää separatismia?

PS Se kännihuudahdus muuten menee "Karjala takaisin vaikka juomalla!"

 

 

 

Onko Venäjä pääsemässä voitolle vai ovatko kommarit vain idiootteja?

 Sodan alettua, ihan surkeimpia tapauksia lukuunottamatta, kommarit ovat yleensä esittäneet puolueettomia sodan vastustajia, tyyliin "Lenin olisi ammuttanut sekä Putinin että Zelenskyn" (tämän toki uskon,  Lenin ei paljoa syitä kaivannut).  Nyt on kuitenkin alkanut näkyä selviä merkkejä asettumisesta Venäjän taakse.

 

 Onko tämä pelkkää hölmöyttä vai asettumista voittajan puolelle?

Anna Kuznetsova [nimi muutettu] on 25-vuotias ja opettaa venäjää Donetskin teknillisessä yliopistossa. Hän on aina asunut Donetskissa. Hän ei halua näyttää kasvojaan, koska hän pelkää kostotoimia perheenjäseniään kohtaan rintamalinjan toisella puolella, Ukrainan joukkojen hallitsemilla Donbassin alueilla. Nyt sisällissota on ollut käynnissä kahdeksan vuotta, ja siitä tuli kansainvälinen sota Venäjän liityttyä konfliktiin.

Miksi Donbass päätti nousta kapinaan Kiovan hallitusta vastaan vuonna 2014?

Donetskissa ja Luhanskissa, kuten muissakin Ukrainan kaupungeissa, ihmiset nousivat kapinaan vuonna 2014 vastauksena Euromaidaniksi kutsuttuun äärioikeistolaiseen uusliberaaliin vallankaappaukseen. Yhdysvaltain hallinnon tiedetään johtaneen vallankaappausta. Vuoteen 2014 asti Ukraina oli hyvin demokraattinen maa, niin demokraattinen kuin porvarillinen valtio voi olla. Ihmiset, varsinkin venäjämyönteisillä alueilla, ymmärsivät, mitä uusi hallitus toisi tullessaan: uusliberalistisia uudistuksia, äärimmäistä ukrainalaista nationalismia ja historiallista revisionismia.

(Toim. huom. haastateltava tekee kovan väitteen Yhdysvaltain roolista Ukrainan vallankaappauksessa, mutta Yhdysvalloilla on ollut kiistaton rooli nykyisen hallinnon valitsemisessa, aseistamisessa ja rahoittamisessa.)

Mielenosoituksilla oli kansanomainen luonne. Monet ihmiset järkyttyivät Odessan tapahtumista 2. toukokuuta 2014, kun äärioikeistolaiset militantit tappoivat 50 ihmistä poliisin tuella. Monet heistä poltettiin elävältä ay-talossa, ja palavasta rakennuksesta pakoon yrittäneet hakattiin kuoliaaksi.

Protestit vallankaappausta vastaan tukahdutettiin julmasti. Terrori alkoi Ukrainassa. Se huipentui sisällissotaan Donetskiin ja Luhanskiin perustettuja kansantasavaltoja vastaan.

Näitä tapahtumia todistaneena sanoisin, että suurin osa paikalla olevista kannatti ajatusta itsenäisyydestä. Niiden joukossa, jotka eivät tukeneet kapinaa, oli pääasiassa liikemiehiä, keskiluokkaan kuuluvia ja joitain älymystön edustajia. Toisin sanoen tuki erolle Ukrainasta tuli pääasiassa yhteiskunnan pohjalta, työväenluokasta.

Joskus näen, että länsimaisessa lehdistössä nämä tapahtumat esitetään etnisenä konfliktina venäläisten ja ukrainalaisten välillä. Minun nähdäkseni asia ei ole näin. Donbass on etnisesti hyvin monimuotoinen. Esimerkiksi minä olen niiden venäläisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten jälkeläinen, jotka tulivat toisen maailmansodan jälkeen jälleenrakentamaan aluetta. Tämä konflikti on pääasiassa ideologinen. Ihmiset eivät halunneet hyväksyä riippuvuutta Natosta ja Yhdysvalloista ja vastustivat Ukrainassa meneillään olevia ultraliberaaleja uudistuksia. He eivät halunneet venäjänkielisten sortoa eivätkä hyväksyneet [toisen maailmansodan aikaisten] ukrainalaisten natsi-Saksan yhteistyökumppanien ylistämistä. Täällä tunnetaan suurta myötätuntoa Neuvostoliiton menneisyyttä kohtaan. Mielestäni tämä on donbassilaisen identiteetin tärkein osa.

26. toukokuuta 2014 Ukrainan ilmavoimat alkoi pommittaa Donbassia lentokoneilla. Tässä kohtaa ensimmäiset siviiliuhrit menettivät henkensä. Sitä ennen Ukrainan armeija alkoi tukahduttaa mellakoita muissa Donbassin kaupungeissa. Ukrainan valtio ei ole kutsunut tätä sisällissodaksi koko näiden kahdeksan vuoden aikana. Sitä kutsuttiin terrorismin vastaiseksi operaatioksi, vaikka Ukrainan armeija ja uusnatsipataljoonat, jotka lähetettiin tukahduttamaan kapinallisalueita, käyttäytyivät kuin terroristit: pommittivat asuinalueita, tuhosivat infrastruktuuria, riistivät ihmisiltä kansalaisoikeudet ja uhkailivat väestöä.

Miksi luulet Venäjän määrittelevän Ukrainan hallinnon natsihallinnoksi?

Tämä tulkinta on lähellä totuutta. Ukrainaan perustettiin oikeistolainen hallinto, joka oli samanlainen kuin latinalaisessa Amerikassa viime vuosisadalla. Se oli fasistinen prosessi. Viranomaiset käyttivät äärioikeistoa tukahduttaakseen poliittisia vastustajiaan. Historiallista revisionismia tehtiin valtion tasolla. Ukrainan [toisen maailmansodan aikaisia] natsi-Saksan yhteistyökumppaneita pidettiin sankareina. Uusnatsit loivat lapsille tarkoitettuja järjestöjä.

Donbassissa natsipataljoonat levittivät kauhua paikallisväestössä. Kansainväliset ihmisoikeusjärjestöt ovat dokumentoineet Azovin, Aidarin, Donbassin ja Tornadon kaltaisten [aseellisten] yksiköiden rikoksia, mm. paikallisten asukkaiden kiduttamista, laittomia teloituksia, ryöstelyä ja seksuaalista väkivaltaa.

Huolimatta Minskissä allekirjoitetuista rauhansopimuksista, Ukraina jatkoi Donbassin alueen pommittamista, kuten venäläiset sanovat.

Kyllä, se on totta. Rintama-alueet kärsivät erityisesti. Nyt pommitukset jatkuvat. Olen nähnyt, että länsimaiset tiedotusvälineet julkaisivat joskus Donetskista kuvia ikään kuin ne olisivat [muualta] Ukrainasta. 

Ja onko totta, että itsejulistautuneen Donetskin kansantasavallan presidentti Aleksandr Zahartšenko, joka myös osallistui rauhanneuvotteluihin, kuoli pommissa, jonka Ukraina oli asettanut kahvilaan?

Luotan valtiomme turvallisuusministeriön virallisiin tietoihin.

Mitä luulet Donbassin asukkaiden ajattelevan Venäjän sotilaallisesta interventiosta?

Minulla on sellainen vaikutelma, että kansamme tuntee myötätuntoa Kiovan hallinnon panttivankeina pitämiä siviilejä kohtaan, mutta toivoo vihatun Kiovan hallinnon nopeaa tappiota. Olen iloinen siitä, että kansamme on suurimmaksi osaksi vailla vihaa ukrainalaisia kohtaan.

Venäjä käyttää sanaa ”kansanmurha” määrittelemään mitä Donbassissa tapahtui. Luuletko, että se oli kansanmurha?

Minusta tuntuu, että tämä on terminologinen kiista. Minusta sitä on parempi kutsua terroriksi. Tämä ei kuitenkaan vähennä Ukrainan hallituksen rikollisia tekoja.

Mikään ei tunnu viittaavan Venäjän äkilliseen menestykseen.  Huhut päinvastoin väittävät, että Gerasimov olisi haavoittunut mikromanageroidessaan sotaa. Kyllä kysymys taitaa olla toisesta vaihtoehdosta. Onko vesi märkää? Onko paavi katolilainen? Käykö karhu paskalla metsässä?