Uuden Suomen blogeissa on jälleen kirjoitus Karjalasta. Siinä on toisaalta hyviä ajatuksia, mutta toisaalta myös levottomia juttuja.
- Vieraani BBA-ohjelmassa Mikkelissä 1990-luvulla, professori Vassily K Dermanov Pietarista, otti puheeksi luovutetun Karjalan. Hänen mukaansa alue tulisi säilymään takapajuisena, koska venäläisillä ei ole riittävästi mielenkiintoa alueen kehittämistä kohtaan.
- Alueen kannalta pelastus olisi, jos se liitettäisiin autonomisena alueena Suomeen. Hän sanoi, että Pietarissa keskusteltiin tällaisesta mahdollisuudesta, koska Pietarin elintarvikehuolto tulisi huomattavasti paremmin hoidetuksi jos Karjalan alue toimisi tehokkaasti.
- Vaikkakin se rahallinen vaatimus oli törkeä, sekin olisi kannattanut maksaa. Kyse oli nimenomaan sijoituksesta. Neuvottelut olisi joka tapauksessa pitänyt aloittaa.
- Kun Koivisto tyrmäsi asian esittelyn, hän syyllistyi totaaliseen perustuslain rikkomiseen. Asia olisi pitänyt viedä eduskuntaan. Ulkoasianvaliokunnan olisi pitänyt päättää, lähteekö Paasio Moskovaan ja minkälaisin eväin.
Kyllä, hinta olisi kannattanut maksaa. Mitään ei saa ilmaiseksi, ja kun Karjalaa yritettiin palauttaa 1941-44, hinta oli vielä paljon pahempi ja mitään ei saatu. Koivisto syyllistyi epäilemättä ylivarovaisuuteen ja näköalattomuuteen, mutta tuskin minkään lain rikkomiseen.
- Keijo Liinamaa totesi, että ministeri Väinö Leskisen sydänkohtaus oli järjestetty. Tämän tiesivät useat Liinamaalle tappouhkauksia saatelleet puolueen ydintä lähellä olevat henkilöt. Liinamaa itse koki samanlaisen järjestetyn sydänkohtauksen, mitä oli ennakoitu levittämällä huhua, että hänellä muka olisi ollut synnynnainen sydänvika.
Tämä ei välttämättä edistä kirjoittajan uskottavuutta.
- Minun käsitykseni on, että dosentti Hannu Rautkallio on niissä kommenteissa, joissa hän puhuu 1950-luvun ja Novosibirskin asioista, mitä todennäköisimmin aivan oikeassa. Näillä tempuillaan Kekkonen rakensi sitä valtansa perustetta, jolla hän nousi presidentiksi ja säilytti presidenttiyden.
- Mutta se Kekkonen, josta kirjassani puhun (vuodesta 1969), oli isänmaallinen mies, joka näki tilanteen sellaisena, että jos hän luopuu presidenttiydestä, meillä on kahden KGB-miehen hoitama Suomi ja se viedään mahdollisimman nopeasti sosialismiin. Sitä kehitystä Kekkonen lähti estämään roikkumalla vallassa.
Kekkonen pisti Rautkallion isän telkien taakse. Rautkallio vihaa Kekkosta ihan yhtä sokeasti kuin Juhani Suomi ihailee. Kekkonen oli sekä lahjakas että häikäilemätön, ja olisi taatusti pystynyt vielä 60-70 -lukujen vaihteessa hoitelemaan vallanperimyksen mielensä mukaisesti. Valitettavasti Kekkonen sen sijaan tarrautui valtaan, mutta menetti vähitellen otteensa asioista, ja käytännössä valta juuri silloin alkoi liukua sille porukalle, joka otti ihan vakavissaan liturgian rauhasta ja ystävyydestä.
PS Kommenttini sai jonkinasteista ymmärtämystä:
Karjala takaisin 13:36. Käsitykseni on sama kuin sinulla. Artikla 27 ei sovellu tähän asiaan.
Luulen, että artiklaa esille tuovat henkilöt katsovat asian siten, että sillä hetkellä, kun Karjala ja muut pakkoluovutetut alueet joutuivat Neuvostoliiton hallinnon alle, niistä tuli liittoutuneiden alueella olevia alueita. Ja sen vuoksi ne pitää palauttaa.
Kummallinen olisi moinen katsantokanta, koska omaisuutta Karjalassa ei takavarikoitu sodan aikana ja takia, vaan nimenomaan luovutettiin rauhansopimuksessa, ja vielä maalle, jossa ei ollut omistusoikeutta.
