Mistä on kysymys?

Nyt sitten jo presidentti Koivistokin vakuuttaa, ettei Venäjä yhdeksänkymmenluvun alussa tarjoutunut palauttamaan Karjalaa eikä mitään salaista kustannustenlaskentatoimikuntaa ollut - tai ettei ainakaan hän ollut sellaisesta tietoinen. Tuskin onkaan uskottavaa, että tuollaisia hankkeita kovin pitkälle kehiteltäisiin maan silloisen presidentin ja ulkoministerin tietämättä mitään koko asiasta, mutta tuskin Kainuun Sanomatkaan on juttunsa aivan täysin hatusta tempaissut. Mahdollistahan on ettei kumpikaan osapuoli - toisaalta Koivisto ja muut poliitikot, toisaalta Kainuun Sanomien tietolähde - välttämättä suoranaisesti valehtele. Ehkä Venäjän ehdotukset ovat olleet vain varovaista epävirallista tunnustelua tai vihjailua diplomaatti- ja virkamiestasolla eikä mitään virallisia prosesseja koskaan aloitettu, kustannuslaskelmia saatettiin laatia yksityisesti. Silti jää avoimeksi kysymyksiä: Mistä lehti on tietonsa saanut? Löytyykö ketään, joka on ollut mukana tekemässä noita laskelmia? Vai valehteleeko sittenkin joku? Tuossa historian vaiheessa, kun Neuvostoliittoa innolla purettiin, olisi hyvinkin voitu esittää joitain tuollaisia ehdotuksia. Poliitikot jotka siinäkin tilanteessa torjuivat Karjalan palautuksen, eivät varmasti enää halua kaivaa sitä esiin nykyisessä Venäjän imperialistisen uhittelun ilmapiirissä.

Ei savua ilman tulta?

MUsta alkaa nyt TUntua, että väitteillä Karjalan palautusmahdollisuudesta 90-luvun alussa on jonkinlainen todellisuuspohja. Koivistolla tuntuisi olevan jotain salattavaa. Se, että Burbulis kieltää kaiken, ei tietenkään ole yllätys. Kuinka vakava mahdollisuus sitten oli, on ihan toinen asia. Syytä muistaa, että myöskään Kuriilit eivät palautuneet siihen aikaan. Täysin mahdollista, että vaikka Suomella olisi silloin ollut presidentti, jolla olisi ollut rohkeutta ja näkemystä, palautus ei olisi sittenkään toteutunut.

Nyt kun Venäjän taloutta paisuttaa öljyraha, ja politiikka koostuu vallankeskityksestä ja neuvostonostalgisesta pullistelusta, Karjalan palautus tuntuu kaukaiselta. Venäjä ei kuitenkaan välttämättä ole sen enempää poliittisesti kuin taloudellisesti kovin vahva ja stabiili (vilkaiskaa vaikka Menon & Motyl: Venäjän elpyminen on harhaa, Ulkopolitiikka 2/07). Tilanne voi vielä muuttua rajusti, ja silloin meiltä kysytään rohkeutta ja näkemystä.

Ikävä kyllä ProKarelian näkemys on vain entistä enemmän hukassa:

Ajatuskin siitä, että Neuvostoliitto ensin hyökkäsi Suomeen, tuhosi ihmisiä ja omaisuutta, vaati valtavat sotakorvaukset (nykyrasitteena noin 60 mrd. euroa) ja vei 12 % maa-alueesta, ja sen jälkeen vaatisi palauttamisesta korvauksen, olisi täysin käsittämätön.

Kyllä ajatus on täysin käsitettävä, se että Karjala palautettaisiin noin vain sydämen hyvyydestä ja synnintunnosta olisi käsittämätöntä. Ylläoleva näyttäisi poliitikon ovelalta tavalta tyrmätä palautus asettamalla sille mahdottomia ehtoja, mutta ProKarelian julkilausumassa sitä on kai pidettävä puhtaana hölmöytenä. Samassa julkilausumassa pitää valitettavasti vielä vähentää uskottavuutta entisestään toistamalla tämäkin hölynpöly:

Hän myöskin unohti, että kansainvälisten sopimusten mukaan suomalaiset edelleen omistavat rajan taakse jääneet maat.

Jos tilaisuus palautukseen joskus tulee, palautus on hyväksytävä demokraattisesti ja sen hinta täytyy ottaa vakavasti. Vaikka pitkän aikavälin tuotot varmasti lopulta vetäisivät palautuksen voiton puolelle, ei olisi hyväksyttävää, jos lyhyen aikavälin kustannukset raunioittaisivat julkisen talouden. Palautus pitäisi organisoida fiksummin kuin vain liittämällä Karjala suoraan muuhun Suomeen, jotenkin siihen tyyliin kuin palautussuunnitelmassamme on luonnosteltu, ja omaisuuden palautus evakoiden jälkeläisille ei ikinä menisi läpi. Karjalaisten pitäisi olla ensimmäisinä sijoittamassa rahojaan palautukseen, ei kärttämässä peruteetonta etua vedoten isovanhempiensa menetyksiin.

Menetetty tilaisuus

Viime päivien lehdissä on näkynyt uutisia, joiden mukaan Venäjä olisi tosiaan v.1991-1992 ollut valmis - suorastaan itse tarjoutunut - palauttamaan Karjalan, mutta Suomi ei halunnut tarttua tilaisuuteen. Salainen työryhmä oli kuitenkin laskenut kuinka kalliiksi prosessi olisi tullut ja päätynyt 64 miljardiin silloiseen markkaan, mikä presidentti Koiviston mielestä olisi ollut liian kallis hinta. En nyt puutu sen tarkemmin raha-asioihin, tässä blogissa on kirjoittajia, jotka ymmärtävät niitä paljon paremmin. Sen vain sanon, että mielestäni raha ei voi eikä saa olla Karjalan palauttamisen tai palauttamatta jättämisen keskeinen kriteeri. Mitä merkitystä niillä miljardeilla on viidenkymmenen vuoden kuluttua? Jos köyhä, sotaa käyvä Suomi pystyi vuonna 1941 ottamaan Karjalan takaisin, miksei rauhan tilassa elävä Suomi, joka on vauraampi kuin koskaan historiassaan, siihen pystyisi - jos haluaisi?
Koiviston kantaan vaikutti epäilemättä aito varsinaissuomalainen nuukuus, mutta luulen kuitenkin, että yliviritetty varovaisuus ja Venäjän pelko olivat pääasialliset vaikuttimet. Siitä asenteestahan saatiin selvää näyttöä Baltian maiden itsenäistymispyrkimysten yhteydessä. Olisi ollut kiintoisaa nähdä miten Kekkonen olisi toiminut vastaavissa tilanteissa.