Tunteisiin vetoavan retoriikan vuoro

Kuten on nähty, joillakin on paukut aika vähissä. Nyt on sitten säälipisteiden yrittämisen vuoro:

Tästähän on tietty turha kirjoittaa, koska sama hassu ajatus palaa näihin keskusteluihin taas viimeistään kolmen viikon päästä. Kirjoitanpas nyt varoiksi kuitenkin. Tämän on vähän niin kuin vertausta ja spekulointia, mutta ehkä se herättää jonkinlaisen ajatuksen. Ehkä ei.

Perhe Karjalainen omistaa maatilan, jossa on uudehko omakotitalo, karjasuojat, varastotilat, työvälineet, kaikki tarvittava irtain, tuotantoeläimet yms. Tilan arvo on kaikkineen vaikkapa 400000 euroa. Tulee paha, ilkeä naapurivaltio, joka ilmoittaa, että nää on ny mun maita, me pois.

Perhe saa mukaansa omaisuutta 10000 eurolla. Sitten asutaan muiden nurkissa pari vuotta ja mennään takaisin. Tällä välin naapuri on hukannut 200000:lla omaisuutta mm. purkamalla talon. Siihen perhe sitten laittaa 50000:lla väliaikaisen asumuksen ja ajattelee aloitella alusta. Paha naapuri tulee taas ja sanoo samat sanat kuin aiemmin. Perhe Karjalainen poistuu ja saa mukaansa omaisuutta 10000:lla eurolla. Taas asustellaan muiden nurkissa hetki.

Perustetaan erityinen lautakunta arvioitsemaan paljonko korvausta tulisi maksaa. Lautakunta arvioi tilan olleen 240000:n arvoinen ja sitten maksetaan siitä vajaa 40% eli vaikkapa 90000. Lisäksi on tarjolla 50000:n läntti maata jossakin hevon kuusessa. Koska perhe Karjalainen haluaa asua lähempänä kotiaan eikä jossain vieraiden keskuudessa hevon kuusessa, maapläntti jää ottamatta vastaan, joka nyt kirjattakoon heidän tappiokseen.

Tässä vaiheessa perhe on 350000 pakkasen puolella (kyllä, kyllä, se 10000 ei muuttunut 20000:ksi, vaikka se kuljetettiinkin kahteen kertaan pois). He päättävät hankkia uuden tilan ihan olemassa olevilla rahoilla ja pankkilainalla. 200000 riittää jonkinlaiseen pieneen tilaan. Entisistäkin maista on vielä velkaa, mutta minkäs teet. Perhe on joka tapauksessa 550000 miinuksella.

Entisessä elämässään perhe Karjalainen tienasi 70000 vuodessa. Uudessa paikassa homma oli sikäli paljon vaatimattomampaa, että tulot putosivat 40000:een. Yksinkertaistuksen vuoksi rahanarvo ei tässä leikissä muutu, joten Perheen vanhempien tuloista hupeni jäljelläolevien 30 työvuoden aikana 900000. Pakkaselle jäätiin 1450000. Lopuilla tienatuilla rahoilla perhe Karjalainen sitten makseli velkansa pois ennen eläköitymistään, hankki jotain pientä tarviketta elämisen helpottamiseksi, muttei koskaan kyennyt saavuttamaan menetettyä elintasoa.

Kun ilkeän naapurin kanssa kinatessa oli terveyskin osin mennyt, ei eläkepäivillä ollut muuta vaihtoehtoa, kuin myydä tilan maat suuremmille ja elinvoimaisemmille tiloille ja todeta itse asumuksenkin käyneen liian raskaaksi elää ja ylläpitää. Kaiken kauppaamisen jälkeen pesämunaa jäi kenties sen verran, että vaatimattoman kansaneläkkeen perusosan kanssa se riitti hautaan saakka. Perinnöksi siitä ei kuitenkaan ollut.

Perhe Karjalaisen lapsia ei ollut juuri varaa kouluttaa, vaan joutuivat he lähtemään vaatimattomin eväin työelämään ilman hajuakaan länsivaltakuntalaisten serkkujensa metsärahaperinnöillä ostetuista "opiskelija-asunnoista" ja mukavasta toimeentulosta sekä opintoaikanaan, että etenkin kalliiden tutkintojensa siivittämässä työelämässä.

Eräänä kauniina päivänä paha naapuri tuli katumapäälle ja sanoi perhe Karjalaisen jälkeläisille:"Saattepa tästä omaisuutenne takaisin, jospa tällä kertaa jo lopullisesti. Kiitos ja anteeks." Jälkeläislaumaa odotti paikan päällä ihan mukavan näköinen läntti maata, joka kuitenkin oli osin hoitamatonta, osin tärvättyä, peltojensa osalta pahoin metsittynyttä (tai pajukoitunutta ainakin). Kiinteästä omaisuudesta muistutti kivijalan kupeelta löytynyt ruostunut hellakoukku. Mikähän se mahtoi olla moisen arvo siinä vaiheessa. Aika paljon vähemmän kuin kaikki se menetys ja sen poikima uudelleenaloitus.

Kysymys raadille kuuluukin, tulisiko perhe Karjalaisen jälkeläisten ihan oikeasti vielä maksaa saadakseen nuo nuo vanhan ukki- ja isävainaan raivaamat kärsineet maa-alueet hallintaansa?

Herrasväki Ku^Harjalaisen surkea kohtalo ei oikein vastaa yleistä kokemusta karjalaisten asemasta. Varmaan karjalaisia löytyy katuojasta, mutta yhtä lailla professorien, kenraalien, ministerien ja yritysjohtajien jne. joukosta. Edes se, että perhe ei huomannut anoa ensimmäisen korvauslain mukaisia korvauksia tuhoutuneesta talostaan, ei taida selittää onnetonta olotilaa.

Sitten kysymykseen, pitäisikö perheen maksaa. Lain perusteella vastaus on selkeästi kyllä. Porkkalan
palautus on selkeästi paras ennakkotapaus Karjalan mahdollisesta palautuksesta. Tuskinpa karjalan evakoiden lastenlasten ja lastenlastenlasten säälipisteet 60 vuoden jälkeen riittävät perusteeksi etuoikeuksille verrattuna siihen, mitä Porkkalan evakot kymmenen vuoden jälkeen joutuivat maksamaan.

Oikeasti asiaa ei tietenkään päätetä lakituvassa. Näin pitkän ajan kuluttua, ja kun alueella on Venäjän lain mukaista maanomistusta, korvausten palauttaminen ei ole enää toimiva ratkaisu. Etuosto-oikeus on ainoa realistinen vaihtoehto. Jos kiinnostusta maksamiseen ei löydy, Karjalan palautus tyssää edullisimmassakin tapauksessa siihen. Palautuksesta tulee väkisinkin kuluja, vaikka itsekin uskon, että lopputulos kääntyisi lopulta voiton puolelle. Jos karjalaiset eivät ole itse ensimmäisinä tarjoamassa rahojaan, muiden suomalaisten isänmaallisuus ei riitä Karjalan palautuksen hyväksymiseen. Mikäli tarkoitus on noudattaa laillisia ja demokraattisia toimintatapoja, homma tyssää siihen.

Ikävä kyllä, Karelia klubi taitaa olla niin ihastunut yllälainattuun skeidaan, että on pyytämässä lupaa sen julkaisemiseen. Karelia klubille tiedoksi, kaikki tässä blogissa julkaistu on uudelleenjulkaistavissa hyviä tapoja noudattaen (vääristelemättä ja lähde mainiten). Jäämme odottamaan haluaako klubi oikeaa keskustelua vai oikein ajattelevien keskinäistä selkääntaputtelua.