Päin seiniä

Kuten aikaisemmin ounastelinkin, kukaan vastustajistamme ei vaivautunut perustelemaan kantaansa. Täältä kuitenkin löytyy perusteluna vetoaminen Euroopan neuvoston ihmisoikeussopimukseen, eli ilmeisestikin tähän. Tarkemmin sanottuna tarkoitus lienee vedota yhteen ainoaan lauseeseen: "Every natural or legal person is entitled to the peaceful enjoyment of his possessions." Asia alkaa näyttää paljon huonommalta heti, jos erehtyy lukemaan lisää: "No one shall be deprived of his possessions except in the public interest and subject to the conditions provided for by law and by the general principles of international law." Suomen eduskunta nimittäin hyväksyi Karjalan luovutuksen rauhansopimuksissa taatusti laillisesti (tai muuten ollaan tosi erikoisessa tilanteessa). Tietenkään rauhansopimukset eivät olleet oikeudenmukaisia, mutta se on valitettavasti aivan eri asia. Rauhansopimuksissa ei myöskään ollut mitään pientä pränttiä, jossa sanottaisiin, että omistusoikeus alueisiin ei siirry, kuvitelma, että pykälä sodan takia takavarikoidun suomalaisen omaisuuden vapauttamisesta tarkoittaisi tällaista, on vain osoitus todellisuudentajun lopullisesta katoamisesta.

Jos rehellisesti haluttaisiin pohtia, Karjalaan jääneen omaisuuden juridista asemaa, oikea lähtökohta olisi Porkkalan palautus, ainoa tilanne, jossa Neuvostoliitolle luovutettua (tai tietenkin varsinaisesti 'vuokrattua') aluetta ja Toisen korvauslain mukaan korvattua omaisuutta on palautettu. Tarkempi selvitys edellyttäisi käyntiä Valtionarkistossa, jota en ole tehnyt, vaan eipä ole kukaan muukaan tähän keskusteluun osallistunut. Porkkalan palautuskomitean puheenjohtaja Veli Merikoski oli joka tapauksessa sitä mieltä, että menetetyn omaisuuden korvaaminen oli mitätöinyt omistusoikeuden siihen (korvaus ei tietenkään ollut täysimääräinen, mutta sen laittaminen lainausmerkkeihin, kuten eräillä on tapana, ei todellakaan huvita suomalaisten enemmistöä). Julkisoikeuden professorina Merikoski oletettavasti tiesi mistä puhui. Eduskunta sääti kuitenkin lain, jonka mukaan omistusoikeus oli säilynyt, ja siihen sillä oli toki oikeus. Eduskunta voisi myös säätää lain, jonka mukaan omistusoikeus Karjalassa on säilynyt, mutta sitä se ei koskaan tee. Saamme olla jo ihan mielettömän tyytyväisiä, jos Eduskunta joskus säätää lain, jolla Karjala palautetaan. Karjalalla ja Porkkalalla on nimittäin hyvin oleellinen ero, joka ei suinkaan ole se, että suomenruotsalaiset ovat rikkaita ja karjalaiset köyhiä (ikävä kyllä KareliaForumin tietokannan tuhoutuminen on riistänyt ihmsikunnalta tällaisenkin kammottavan ajatuspierun). Ero on siinä, että Porkkala oli pieni ja sekä taloudellisesti että strategisesti äärimmäisen tärkeä alue. Ei ollut olemassa realistista vaihtoehtoa "jätetään sitten Porkkala palauttamatta". Karjalan tapauksessa sellainen on; Suomi on tullut yli 60 vuotta toimeen ilman Karjalaa ja tulee kyllä toimeen jatkossakin. Siksi ei todellakaan kannata vaatia liikaa, siitä seuraa vain että kukaan ei saa mitään.

Minusta puheen Karjalan palautuksesta ei pidä päättyä siihen, kun Euroopan ihmisoikeustuomioistuin heittää valituksen siihen Ö-mappiin johon se selkeästi kuuluu. On Karjalan palautuksesta kiinnostuneita, joilla joilla on aidosti isänmaallisia motiiveja ja jotka eivät ole ihastuneita siitä inflaatiosta, jonka käsite 'ihmisoikeudet' kärsii tällaisen hölmöilyn takia. Tarttis ehkä tehrä jotain. Erilaisia Karjalan palautusjärjestöjä alkaa olla jo niin paljon, että mukaan mahtuisi myös jonkinlainen non-bullshit -palautusjärjestö.

Anti tulla perusteluja

Vanhaa postausta on iloksemme lainattu siellä sekä täällä. Olen ihan kauheasti samaa mieltä kommentaattorien kanssa siitä, että

"On uskomatonta, että oikeusvaltiossa pakkoluovutettujen alueiden omistusoikeutta koskeva asia on jätetty kaikenmaailman torikokousten ja huutoäänestysten kohteeksi."

Niinpä haastan vastapuolen vastaamaan huutonsa ja lukemaan kerrankin postaukseni läpi ajatuksella ja sen jälkeen esittämään oman, perustellun näkemyksensä. Ei liene liian vaativaa toivoa, että mukaan ei otettaisi

-suoranaisia valheita

-henkilökohtaisia hyökkäyksiä eri mieltä olevia kohtaan, etenkään sellaisia, joissa syytetään yhteyksistä FSB:hen, SKP:hen ja vastaaviin tahoihin

-täysin todellisuudesta irrallaan olevia tuntehikkaita vuodatuksia Karjalan kansan hirvittävistä kärsimyksistä

-tarkoitushakuisesti erilleen revittyjä yksittäisiä lauseita laeista ja sopimuksista

Jos näiden jälkeen on jotain jäljellä, mää ihmettele kauhiast, miksi sitä ei ole esitetty jo vuosia
sitten. Omalla nimellä kirjoittaminen ei ole edes harkinnassa, ennen kuin vastapuoli siistii käytöstään todella huomattavasti. Kirjoittelen toki nettiin myös omalla nimellä, ja viimeksi viime viikolla tuli 'tiedän missä asut' -kommentti.

Vaikka vastapuolella todennäköisesti ei olekaan vatsaa ja sukupuolielimiä vastata, tämä ei varmaankaan jää tähän. Perästä kuuluu, sanoi torvi, eikun torventekijä.

Kekkonen ja Karjala

Karjalan palautuksen vastustajat ovat niin monta kertaa turhaan lausuneet Urho Kaleva Kekkosen nimeä, että on syytä käsitellä vähän laajemminkin Kekkosen suhdetta Karjalan palautukseen. Antakaamme puheenvuoro hovihistorioitsija Juhani Suomelle:

"Edelliseen kytkeytyen Kekkonen vaali yhä ajatusta itärajan korjauksista äärimmäisenä tavoitteenaan valloitetun Karjalan palauttaminen. Se lepäsi yhä 'raskaana hänen sydämellään'. Siksi hän ei voinut hyväksyä neuvostoliittolaisten viljelemää käsitystä Viipurista 'vanhana venäläisenä kaupunkina'.

Kansainvälisen jännityksen kiristyminen ei Kekkosen optimismia horjuttanut, etenkään kun hän uskoi,
että Karjalan osalta 'voi olla, että huonot ajat ovat meille otollisemmat kuin hyvät ajat'. Eikä hän näytä liiemmälti panneen painoa sillekään, että neuvostojohto aika ajoin uhitteli 2. maailmansodan rajojen muuttamisyritysten merkitsevän sotaa. Olihan Hrushtshevin taipuminen kompromissiin Saimaan kanavasta jo osoittanut, ettei näiden puheiden osoite ollut Suomessa.

Lupaavia näkymiä avasi Hrushtshevin vuoden 1963 lopulla julkistama ehdotus aluekiistojen solmimisesta rauhanomaisin keinoin neuvotteluteitse. Samoihin aikoihin pääministeri tunnusti Zavidovossa metsästysretken jälkeen nautitun lounaan välittömän tunnelman herkistämänä:'Me olemme ryöstäneet Suomelta Karjalan, joka oli sen vilja-aitta.' Jopa konkreettisia odotuksia viritti Hrushtshevin vävyn, Izvestijan päätoimittajan Suomen-vierailu elokuussa 1963. Tervehdyskäynnillä Tamminiemessä hän kertoi avomielisesti, ettei Neuvostoliitto tarvinnut Viipuria. Kun Kekkonen välittömästi ehdotti alueen palauttamista, ei vieras sitä torjunut, vaan vihjaisi, että se saattaisi käydä päinsä sopivaa Saksan-kysymyksessä saatavaa korvausta vastaan. Kekkonen painoi tämän visusti korvansa taakse ja palasi asiaan myöhemmin uudelleen, kun Saimaan kanava -ratkaisu ei näyttänyt johtavan hänen toivomiinsa tuloksiin."