Evakot

Tämänpäiväisen Hesarin mielipidesivulla https://www.hs.fi/paivanlehti/04122018/art-2000005919989.html kommentoitiin osuvasti pari päivää sitten julkaistua arvostelua Heikki Turusen uudesta kirjasta. Arvostelija ja otsikkotoimittaja olivat sekoilleet Karjalasta evakoitujen ihmisten identiteetissä antaen melkeinpä sellaisen käsityksen, etteivät evakot olleet tavallisia suomalaisia, vaan vierasta kieltä puhuvia ja toista uskontokuntaa edustavia "turvapaikanhakijoita". Tässä lienee taas kysymys historian tuntemuksen ja yleissivistyksen puutteesta, joka johtaa kolmeen tyypilliseen virhekäsitykseen.

1. Itä-Karjalassa puhuttavan karjalan kielen ja suomen kielen karjalaismurteiden sotkeminen

Valtaenemmistö evakoista puhui suunnilleen samoja murteita, joita nykyäänkin puhutaan Suomen puolelle jääneissä osissa Karjalaa ja vain pieni vähemmistö varsinaista karjalan kieltä. He olivat kotoisin Laatokankarjalan itäosista ja puhuivat karjalan kielen eteläisiä, aunukselaisia murteita. Sen sijaan Suomen puolella asuneet vienalaismurteiden puhujat, joita oli vielä vähemmän,  saivat jäädä kotikonnuilleen, koska Kuhmon ja Suomussalmen suunnalla ei rajaa siirretty. Suomen puolella oli myös satunnaisia karjalan kielen puhujia, jotka olivat muuttaneet tänne jo autonomian aikana, ja reilu 10 000 niitä, jotka olivat paenneet bolsevikkeja 1918-22 Vienan ja Aunuksen epäonnistuneiden Venäjästä-irtautumisyritysten jälkeen. Kaiken kaikkiaan arvioidaan Suomessa olleen talvisodan alkaessa 33 000 - 34 000 karjalaa äidinkielenään puhunutta henkilöä.

2. Karjalaisuuden ja ortodoksisuuden samaistaminen

On totta, että ortodoksisuus painottui sotia edeltäneessä Suomessa vahvasti Karjalaan ja varsinkin sen itäosiin, mutta luovutetuilla alueillakin ortodoksit olivat pieni vähemmistö. Evakoituja oli yhteensä noin 420 000 henkeä, joista ortodokseja n. 36 000, siis alle kymmenen prosenttia, kun taas 90 prosenttia oli ihan tavallisia tylsiä luterilaisia. Kaikkien Karjalan ortodoksien ei myöskään tarvinnut lähteä evakkoon, vaan osa voi jäädä koteihinsa uuden rajan tällä puolella.

3. Evakkojen rinnastaminen nykyajan pakolaisiin

Toki on selvä, että kotinsa menettäminen ja pakeneminen kotiseudulta jonkin suuren uhan edestä voi olla inhimillisenä kokemuksena yhtä traumaattinen riippumatta siitä lähtikö liikkeelle Alepposta vai Viipurista. Samoin on yhtäläisyyksiä siinä, kuinka voi uudella asuinpaikalla kokea ennakkoluuloja, syrjintää, ym. ilkeyttä erilaisuutensa takia ja uutena tulokkaana, joka jo pelkällä olemassaolollaan hämmentää totuttuja kuvioita. Evakot eivät kuitenkaan olleet mitään ulkomailta ilmestyviä turvapaikanhakijoita, vaan Suomen valtion alueella asuneita täysivaltaisia Suomen kansalaisia, jotka olivat syntyneet Suomessa ja joilla oli perustuslain takaama oikeus asua maassa ja valita kotipaikkansa. Tämän oikeuden toteuttamiseksi sodan ja alueluovutusten aiheuttamassa katastrofaalisessa tilanteessa joutui valtiovalta käynnistämään suurisuuntaisen jälleenasuttamisohjelman kuljetuksineen sekä maan ja kiinteistöjen pakkoluovutuksineen. Vaikka evakkojen murre ja erilaiset tavat saattoivat aiheuttaa ahdasmielisissä ihmisissä torjuntareaktioita, olivat he kuitenkin samaa kansaa, puhuivat samaa kieltä, olivat käyneet samat koulut, taistelleet samassa armeijassa ja enimmikseen kuuluivat samaan kirkkoonkin. Aleppon Ahmedilla on aivan erilainen juridinen asema ja huomattavasti isompi kulttuurikuilu ylitettävänään kuin Viipurin Vihtorilla.