Kotikutoiset kansainvälisen oikeuden asiantuntijat heittävät yhä vain levottomampaa juttua:
Kieltämättä oli yllätys kuulla, että Moskovan ja Pariisin rauhansopimukset ovat kv. oikeuden vastaisia. Esim. Pariisin rauhansopimus on kuulemani mukaan oikeuden vastainen mm. siksi, että sen allekirjoittajina toimii suuri joukko maita, joilla ei ollut käytännössä mitään tietoa Suomesta eikä mitään tekemistä Suomen kanssa.
Kummastakin sopimuksesta olisi tosiaan sanottavissa yhtä sun toista kielteistä, mutta tuo on jo todella levotonta. Koko liuta maita oli tosiaan muodollisesti sodassa Suomea vastaan, joten on sangen perusteltua, että ne tekivät myös muodollisesti rauhan (urbaanilegendan mukaan Suomi olisi vieläkin sodassa jotain banaanitasavaltaa vastaan). Eikä parempaa seuraa:
Rauhansopimuksen tekstit eivät mielestäni rikkoneet sopimusten syntyvaiheessa ihmisoikeuksia, koska niitä ei nykyisten sopimusten ja julistusten mielessä vielä silloin ollut olemassakaan, mutta Pariisin rauhansopimuksen 27. artiklan noudattamatta jättäminen rikkoo mielestäni esimerkiksi Venäjän 1907 allekirjoittamaa ja 1909 ratifioimaa Laws and Customs of War on Land -sopimusta, joka velvoittaa kunnioittamaan yksityishenkilöiden kunniaa, uskontoa ja oikeuksia ml. yksityisomaisuus, jota ei voi pakkolunastaa sodan seurauksena.
Eipä taida olla näyttöä sodan takia takavarikoidusta suomalaisesta omaisuudesta, jota ei olisi palautettu rauhanteon jälkeen. Sitä pykälä tarkoittaa, on täydellistä harhaa kuvitella muuta. Turha myöskin vedota Venäjän allekirjoittamiin sopimuksiin, joita Neuvostoliitto ei tunnustanut.
Asianajaja, jonka kanssa näistä asioista keskustelin, sanoi, että Tarton rauhansopimus puolestaan on oikeuden mukainen, koska se on maiden kahdenvälinen sopimus eikä loukannut kenenkään oikeuksia. Se siis oli ainakin tämän asianajajan mielestä eräänlainen oman aikansa win-win.
Tuolla perusteella voi toki hyvinkin perustellusti sanoa, että Tarton rauhansopimus oli oikeudenmukainen ja nuo myöhemmät eivät. Se näkemys ei vain kelpaa lakituvassa, sitä voisi vain käyttää perusteluna sille, että pitäisi poliittisena prosessina neuvotella uusi ja parempi sopimus. Se olisi ainoa keino Karjalan palautukseen. Pikku hiljaa alkaa kyllä herätä kysymys, ovatko nuo asianajajat vain asiakkaan laskuun toimivia puppugeneraattoreita, vai olisiko taustalla suorastaan pyrkimys ohjata Karjala-keskustelu poliittisen ratkaisun etsimisestä taatusti tuhoon tuomittuun oikeudenkäyntifarssiin.
Kieltämättä oli yllätys kuulla, että Moskovan ja Pariisin rauhansopimukset ovat kv. oikeuden vastaisia. Esim. Pariisin rauhansopimus on kuulemani mukaan oikeuden vastainen mm. siksi, että sen allekirjoittajina toimii suuri joukko maita, joilla ei ollut käytännössä mitään tietoa Suomesta eikä mitään tekemistä Suomen kanssa.
Kummastakin sopimuksesta olisi tosiaan sanottavissa yhtä sun toista kielteistä, mutta tuo on jo todella levotonta. Koko liuta maita oli tosiaan muodollisesti sodassa Suomea vastaan, joten on sangen perusteltua, että ne tekivät myös muodollisesti rauhan (urbaanilegendan mukaan Suomi olisi vieläkin sodassa jotain banaanitasavaltaa vastaan). Eikä parempaa seuraa:
Rauhansopimuksen tekstit eivät mielestäni rikkoneet sopimusten syntyvaiheessa ihmisoikeuksia, koska niitä ei nykyisten sopimusten ja julistusten mielessä vielä silloin ollut olemassakaan, mutta Pariisin rauhansopimuksen 27. artiklan noudattamatta jättäminen rikkoo mielestäni esimerkiksi Venäjän 1907 allekirjoittamaa ja 1909 ratifioimaa Laws and Customs of War on Land -sopimusta, joka velvoittaa kunnioittamaan yksityishenkilöiden kunniaa, uskontoa ja oikeuksia ml. yksityisomaisuus, jota ei voi pakkolunastaa sodan seurauksena.
Eipä taida olla näyttöä sodan takia takavarikoidusta suomalaisesta omaisuudesta, jota ei olisi palautettu rauhanteon jälkeen. Sitä pykälä tarkoittaa, on täydellistä harhaa kuvitella muuta. Turha myöskin vedota Venäjän allekirjoittamiin sopimuksiin, joita Neuvostoliitto ei tunnustanut.
Asianajaja, jonka kanssa näistä asioista keskustelin, sanoi, että Tarton rauhansopimus puolestaan on oikeuden mukainen, koska se on maiden kahdenvälinen sopimus eikä loukannut kenenkään oikeuksia. Se siis oli ainakin tämän asianajajan mielestä eräänlainen oman aikansa win-win.
Tuolla perusteella voi toki hyvinkin perustellusti sanoa, että Tarton rauhansopimus oli oikeudenmukainen ja nuo myöhemmät eivät. Se näkemys ei vain kelpaa lakituvassa, sitä voisi vain käyttää perusteluna sille, että pitäisi poliittisena prosessina neuvotella uusi ja parempi sopimus. Se olisi ainoa keino Karjalan palautukseen. Pikku hiljaa alkaa kyllä herätä kysymys, ovatko nuo asianajajat vain asiakkaan laskuun toimivia puppugeneraattoreita, vai olisiko taustalla suorastaan pyrkimys ohjata Karjala-keskustelu poliittisen ratkaisun etsimisestä taatusti tuhoon tuomittuun oikeudenkäyntifarssiin.
No comments:
Post a Comment